Onko enkeleillä siivet?

Ensimmäinen luku

Words: 1924

Nojaan minikokoisen parvekkeen jäiseen kaiteeseen ja katselen alas kadulle. Siemailen vähänväliä lämmintä ja mustaa kahvia, suoraan pari minuuttia sitten Moccamasterilla keitettyä.

Näytän tummassa hupparissa ja tummanpunaisissa Crocseissa juuri siltä, mitä olen - vähävaraiselta lukiolaiselta, joka halusi käyttää kaikki säästönsä vuokrakämppään.

Kun olen saanut kahvin juotua (juon sen aina ulkona pakkasta uhoten), tallustelen takaisin sisälle ja potkaisen Crocsit jaloistani oven eteen. Lasken kupin täyteen tiskialtaaseen lukuisien muiden tiskien joukkoon. Tiskaan aina vain sen astian, jota tarvitsen, vaikka se onkin täysin typerää. En vain jaksa tiskata, eikä jaksa kämppiksenikään, joten olemme sujut järjestelmän kanssa.

"Tarvisiks kyytii? Matu hakee mut puol kasilta, voitais varmaa heittää sut matkalla, jos haluut", Janica ehdottaa sohvalta. Hän on vetänyt ruskeat hiuksensa sotkunutturalle ja kirjoittaa jotain keskittyneenä koneellaan. Luultavasti vastaa sähköposteihin, koska hän näyttää erityisen kyllästyneeltä.

"Juu, olis kiva", vastaan ja lähden oitis omaan huoneeseeni vaihtamaan kouluun sopivat vaatteet. Olemme asuneet Janican kanssa kaksiossa kämppiksinä siitä asti, kun aloitin lukion, eli noin puoli vuotta. En sitä ennen tuntenut häntä, mutta kuulin, että hän etsi kämppistä, ja otin yhteyttä. Hän osoittautui sielunsiskoksi, eikä sen parempaa kämppistä -tai parasta kaveria- voisi edes kuvitella.

Tarkistan vielä peilistä, onhan asuvalintani varmasti hyvä, ja pakkaan laukun valmiiksi. Ei ulkonäkö sinänsä minua kiinnosta, mutta pitää ajatella myös muita. Kaverit eivät varmaan tykkäisi, jos näyttäytyisin koulussa roskasäkki päällä. (Ei sillä, että pukisin sellaisia päälle normaalistikaan.)

"Ala tulla!" Janica huutaa eteisestä ja astelen hänen luokseen katsahtaen kelloa. "Onko teillä kiire?" kysyn kohottaen kulmiani, mutta vedän kengät jalkaani kuuliaisesti.
"Jep, mielellään ennen tasaa pitäs olla opistolla", Janica selittää ja avaa asunnon oven ennen kuin olen saanut edes takkia päälle.

Janica meni yliopistoon, kun aloitin lukion, eli hän on minua kolme vuotta vanhempi. Ikäero ei silti estä meitä olemasta parhaita ystäviä, koska olemme henkisesti täysin samanikäisiä. Tai no, ehkä hän on millin verran vanhempi.

Menemme hissillä alimpaan kerrokseen ja lähes juoksemme pakkasen takia tutulle autolle, mustalle Volvolle. Janica istuu etupenkille, minä takapenkille.
"Moi, Dina", kämppikseni poikaystävä, Matias, tervehtii kuskin paikalta. Moikkaan takaisin tummakiharaista jätkää, joka alkaa hetkessä valittaa vitun kylmästä säästä. Jos jotakin olen hänestä puolen vuoden aikana oppinut, niin sen, että hän keksii jokaisesta asiasta jotain valittamista. Ja hän kiroilee ihan liikaa, vaikka hyvä minun on sanoa, kun lähes jokaisessa lauseessani on ainakin yksi kirosana.

"Pitääks sut hakee sit koulun jälkee, vai?" Matu kysyy, kun saavumme lukion pihalle. "Ei tarvii, meen suoraa koulusta frendille. Älkää oottako mua sit kotii, tuun joskus yöllä", kerron käyttäen kiertoilmaisua bileisiin menemisestä. "Ok, älä juo liikaa", Janica virnistää, vaikka hän tietääkin, ettei se ole hauska asia. Aina, kun juon, juon liikaa.
"Juu, moikka", hymyilen ja hyppään ulos autosta.

*

Lasken tarjottimen melkein täyteen pöytäämme ja istun ruokalan harmaalle tuolille. Alan syömään ja osallistun samalla käynnissä olevaan keskusteluun, joka tietysti koskee tämän illan bileitä.

"Monelta siis saa tulla?" kysyn vakituiselta bileiden järkkääjältä, Lindalta. Hän sai kaveriporukkaamme pääsylipun, vieläpä VIP-paikalle, kun järkkäsi lukion ensimmäiset bileet, jotka olivat menestys. Siitä lähtien hän on järkännyt bileitä aina, kun hänen vanhempansa ovat poissa kotoa.