Me kaksi ja muut

7. Suutelukortti ja hammasharjaongelma

A/N: heii kaikki ja iso halaus niille jotka tätä lukee ♡ ps älkää tottuko, tähän ei oo tulossa uusia osia näin usein, sillä mulla on ihan hitosti kokeita tulossa, vähän harmittaa nimittäin motiivaatiota olis, mutta such is life ja ehkä se hiihtoloma ja kevätkin hitaasti sieltä tulee (kai)

○●○

Mun sisällä vaani pakokauhu. Haluisin  ottaa jalat alleni ja lähteä. En enää voisi palata muiden luo, en vitussa.

Kaikki katsoisivat. Ne kysyisivät multa, että äijä mitä helvettiä. Mä välitin liikaa niiden sanoista ja siitä, mitä ne ajattelivat. Mä en halunnut, että ne ajattelisivat mun olevan outo ja hylkäisivät mut. Mä en halunnut, että niin kävisi taas. Mä en halunnut jäädä yksin ja ulkopuolelle.

Mä en ollut ihastunut Vekkuun. Se oli mun ainoa turvasatama. Vaikka mä olin käyttäytynyt oudosti, niin mä voisin aina vedota siihen, etten mä ollut homo. Mulla oli tyttöystävä helvetti soikoon. Jumala asetti vain mulle koettelemuksia elämän tielle, olisi mun mummo sanonut.

Todellisuudessa se kuuluisa Jumala varmaankin katselisi popparit kädessä mun elämää pilven reunalla ja hekottelisi ajatuksilleni partaansa.

Mä päätin ottaa jalat alle. Parhaimmalla mahdollisella tuurilla kaikki olisivat niin kännissä, etteivät maanantaina muistaisi koko juttua tapahtuneeksi. Se ei edes olisi kovin epätodennäköistä ottaen huomioon Suomi-viinapullojen määrän.

Se oli ollut vain yksi suudelma muiden joukossa. Ja silti ajatus siitä laittoi mun vatsassa olevan jo vähän löystyneen solmun kiristymään.

Mä avasin hanan ja heitin vielä vähän viileää vettä mun kuumottaville kasvoille ja kävin sulkemassa vessan pikkuikkunan. Tompan kämpässä oli ihan tukahduttavan kuuma ja hiostava kuin jossain trooppisessa sademetsässä.

Mä avasin hiljaisesti vessan oven ja tarkistin mun tien eteiseen selväksi. Vasemmalla oleva ovi olohuoneeseen oli vähän raollaan ja sieltä kuului vähän sellaista kännistä älämölöä.

Mä lähdin kävelemään ripeästi eteistä kohti, mutta jokin pysäytti mut matkalle.

Se oli magneettinen voima, joka veti mua kohti toisessa huoneessa istuvaa punapäätä.

Mä yritin jatkaa mun matkaa ulko-ovelle, mutta mun astuessa askeleen kauemmas se voima tuntui vain vahvistuvan ja lopulta vetävän mut puoleensa.

Siinä oli jotain, mitä mä en voinut vastustaa.

Hetken mietinnän jälkeen mä totesin, että ihan vitun sama ja tein paikoillani täyskäännöksen. Sammutin toisella kädelläni valot eteisen oven oikealla puolella olevasta valokatkaisijasta niin, että mä pääsisin varmasti pimeän turvin olkkarin väliovelle.

Kurkistin varovaisesti kuin yöllä luvattomasti hiippaileva pikkulapsi ovenraosta. Ja samassa mä näin sen.

Se istui samassa paikassa kuin ennen mun lähtöä kasvot suoraan ovea kohti. Sen silmät olivat kuitenkin liimautuneet keittiössä kovaan ääneen jutustelevaan Tomppaan.

Tommi sanoi jotain huvittavaa, ja Vekun suupielet kääntyivät hymyyn paljastaen rivin vaaleita hampailta, jotka näyttivät siltä, että se harjaa niitä tasan kaksi ja puoli minuuttia aamuin illoin.

Mutta luoja se oli  – niin paljon, ihan liikaa.

Vekku siirsi ylipitkiä syvän oransseja hiuksiaan korvan taakse, josta ne livahtivat aina sen kasvoille. Sen hiukset näyttivät vilkkuvassa valossa ihan oudoille, objektiivisesti sanottuna hyvälle, mutta vähän oudoille.

Ne kiilsivät, mutta samalla näytti, että ne imaisivat kaiken valon itseensä kuin sieni. Myös niiden hiusten omistaja oli samanlainen – kuin sieni, joka imi itseensä kaiken mun huomion. En voinut kääntää mun katsetta, vaikka yritin. Tai ehkä mä en edes yrittänyt.