Me kaksi ja muut

8. Mäntymetsä

Aamulla Vekku sai ravistella mut hereille.

Mä olin nukkunut yön tosi huonosti ja vasta joskus kuuden aikaan vaipunut syvään uneen. Valitettavasti aamu koitti jälleen, ja niin kuin aina liian pian.

Mun unessa mä olin ollut metsässä ja siellä oli olluttietysti Vekku. Ja vittu se oli ollut upea, oikeesti joku vitun Jumala.

Se mäntymetsä oli hehkunut aamun tai illan kultaisessa valossa ja mä olin ollut varma, että olin saapunut johonkin taivaaseen. Mun jaloista tuntuivat poistuneen raskaat pallot, sekä hartioilta tuhannen synnin paino.

Kevyt tuuli oli tuntunut puhaltavan mun kasvoille kesäisen yön ja mäntymetsän pihkaista tuoksua ja mä olisin voinut käpertyä tyytyväisenä loppuyöksi siihen pehmeiden sammalmättäiden keskelle.

Mun olo oli ollut rauhallinen ja vähän unelias, tosi turvallinen. Tuntui, että mä olisin ollut jonkun turvallisen ja vahtivan silmän alla. Siihen mä olisin saanut rauhassa nukahtaa, eikä mun olisi tarvinnut pelätä tai stressata.

Kaikki oli seesteistä, kunnes mä olin nähnyt siellä puiden matalien alaoksien lomassa sen.

Ja jos koko muu metsä oli hehkunut, se oli  säkenöinyt kuin aurinko. Musta oli tuntunut, että mä olin sokaistunut pelkästään sen katsomisesta, mutta en vain ollut voinut kääntää mun katsettani pois.

Se oli leijunut hitaasti mua kohden ja musta oli tuntunut siltä, että mä olisin kokenut jonkun valaistumisen, niin kuin Buddha tai vähintäänkin löytänyt elämäni merkityksen. Ja siinä se seisoi.

Kun sen säkenöivä ulkomuoto oli hälvennyt tai mun silmät tottuneet näkyyn, näin, kuinka se oli katsonut mua. Niin häpeilemättömästi kuin unissa katsotaan, koska siitä hetkestä voi paeta vain avaamalla silmät. Musta oli tuntunut, että unohdin kaiken. Siinä hetkessä, kun mun kaikki estot olivat tiedottomassa tilassa, mä olin halunnut vain olla sen. Mä olin halunnut, että meidän sielut irtoaisivat ja liittyisivät yhteen värien sekoittuessa yhdeksi häikäiseväksi valoksi, niin kuin lasten piirrettyjen rakkausjaksoissa.

Juuri kun mä oli luullut, että se uni ei voisi enää parantua, se oli koskenut mua. Sen sormet polttivat mun olkapäitä, mutta mä en välittänyt kivusta.

Se oli vain hymyillyt, hymyillyt ja katsonut mua sen sinisillä kimmeltelevillä silmillä.

Ja sitten Vekku oli haihtunut ilmaan hitaasti mun silmien edessä kosketuksen jäädessä yhä polttelemaan mun olkapäitä.

Kuva vaihtui hitaasti valoisaan hotellihuoneeseen ja Vekkuun joka peitti suurimman osan mun näkökentästä.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli se, että mä olin kusessa. Erittäin vitun pahasti kusessa.

Onneksi se oli ollut vittu vain unta. Se oli vain typerää mun alitajunnan luomaa harhaa, josta kukaan muu ei saisi ikinä tietää.

Vekun kädet olivat edelleen mun olkapäillä ja lähettivät mun läpi pieniä kipristyksiä.

"Näänkö mä oikein, että unikekokin heräsi viimein", se virnisti mulle.

Hieroin mun silmistä viimeiset unenrippeet vähän hämmentyneenä, sen hymyillessä mulle ja noustessa sängystä mun viereltä.

"Mitä kello on?" mä mumisin hapuillen puhelinta ja alkaen kömpiä pois lämpimän peiton alta.

"Puol kasi. Jos oot nopee, saatetaan ehtiä aamupalalle enneku se suljetaan. Aamujäät alkaa varttia vaille kymmenen, eli unikalalle saattaa tulla kiire."

"Unikala?" mä kysyin siltä nousten risti-istuntaan sängyllä.

"Kännikalan ja unikeon sekotus. Sun uus lempinimi by me. Ole hyvä", se hymyili ja vinkkasi mulle leikkisästi silmää olkansa ylitse.