Me kaksi ja muut

9. Poika nimeltä Päivi

Tiistaina oli viimeinen päivä ennen mun valmistumista, ja se oli ihan vitun pelottavaa.

Mun kädet tärisivät pelkästään ajatuksesta. Tuntui, että mun ympärillä oli erittäin sähköinen ja jännityksestä latautunut ilmapiiri. Se oli niin kuin ukkonen, joka kyti ilmassa odottaen sopivaa hetkeä iskeä. Mua ahdisti, koska mulla oli sellainen aavistus, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan tänään.

Todennäköisesti joko ajaisin auto-onnettomuuden näiden mun vitusti tärisevien käsien kanssa, tai sitten jäisin kiinni takapenkin minigrip- pusseissa olevista vihreästä ruohosta ja värikkäistä pillereistä. En uskonut, että poliiseille menisi läpi, että ne olisi oreganoa ja karkkeja. Onneksi täällä ei liikkunut paljon poliiseja.

Toisaalta mua ei olisi kiinnostanutkaan, koska jos jäisin poliiseille kiinni, niin porukat ostaisivat mut ulos vankilasta. Meidän perheen imagoon ei sopisi, että toinen lapsista istuisi vankilassa huumeiden hallussapidosta.

Mä kurottauduin kuitenkin ottamaan pussit sieltä takapenkiltä ja tungin pienet minigripit mun toppatakin sisällä olevaan povitaskuun

Ulkona paukkuivat ensimmäiset kunnon pakkaset tänä vuonna. Mun auton mittari näytti miinus kymmentä auringossa, ja mä jäädyin pelkästään ajatuksesta ulos astumisesta. Onneksi ensi viikolle oli luvattu jälleen aurinkoa ja lämpötilan laskemista plussan puolelle.

Talvi saisi tulla sitten juuri ennen joulua, muttei mielellään sitä ennen.

Tänään sain ihan hädissäni skrapata mun auton ikkunoita, koska en ollut tajunnut laittaa eilen mun autoa kiinni lämmitystöpseliin. Mutsi ei olisi halunut, että mä lähden ollenkaan treeneihin. Rehellisesti sanottuna mua ei olisi huvittanutkaan lähteä sinne, mutta kotiin mä en todellakaan aikonut jäädä. En vitussa jäisi, kun mutsilla oli maailmanluokan suurin stressi, ja Krisu oli sen uuden huoran kanssa alakerrassa ja joka vitun paikassa virnuilemassa mulle.

Mä olin luullut, että mutsin pahin stressipiikki olisi mennyt ohi, kun se sai mulle puvun ostettua ja pitopalvelun sekä juhlapaikan hommattua. No, se oli vain pahentunut. Koko nainen oli yksi hermoraunio. Oli kummallista nähdä mutsi niin, sillä se oli yleensä niin hillitty ja tyyni. Mä en tajunnut, miten se oli selvinnyt hengissä Krisun ylioppilasjuhlista, jos se stressasi sen ei niin tärkeän lapsen juhlia niin paljon.

Joka tapauksessa mä olin käynyt sanomassa faijalle, että sen ehkä pitäis auttaa mutsi rentoutumaan. Niiden mennessä makkariin olin ottanut jalat alleni.

Hallilla meillä oli tavalliset treenit. Mä olin jo alkulämpöjen jälkeen niin loppu, että ihmettelisin, jos uni ei illalla tulisi.

Välillä mä mietin, että tajusivatko valmentajat oikeasti, että me oltiin ihmisiä, eikä mitään robotteja tai ikiliikkujia. Joka kerta kun mä valitin niille asiasta, sain kuulla vanhemmilta pelaajilta kommenttia, että ei taida meidän junnulla kunto riittää. En edes jaksanut välittää, miten vitun helppo mua oli ärsyttää. Niiden provosointi toimi poikkeuksetta. Aina sen jälkeen, kun joku sanoi, etten mä jaksaisi tai pystyisi tekemään jotain, niin mä purin hammasta ja yritin sata kertaa kovempaa.

Mä olin helposti vietävissä.

Mä jäin vielä treenien jälkeen jäälle yksin kikkailemaan ja jonkin ihmeellisen joulumielen iskiessä lupasin kerätä kaikki treeneistä jäälle jääneet kiekot meidän kaikkien junnupelaajien puolesta.

Siispä mä lämäilin ja harjottelin laukomista hiljaisessa hallissa vielä jonkin aikaa nauttien rauhallisuudesta. Mä olisin voinut jäädä tänne hallille hengaamaan loppuelämäksi, jos saisin seurakseni puhelimen, luurit ja paksun peiton. Tänään mä en kuitenkaan jäänyt, vaan päätin kuitenkin lähteä kotia kohden. Sitä ennen keräilin kiekot ja kävin pukukoppitiloissa suihkussa.