Me kaksi ja muut

16. Ei kukaan osaa.

A/N: moii, mitä kuuluu? mulla on sillon kun julkasen tän todennäkösesti tän lukuvuoden viimeinen koe ohi, (🥳) joten ehkä ehdinkin usemmin päivittämään tätä (tai toivon ainakin niin).
oon miettinyt et haluisitteko tähän kirjaan jonkun soittolistan (itseasiassa mä oon tehnykin jo sellaista itelleni) tai hahmoesittelyjä. en oo tehny niitä aikaisemmin, koska en oo halunnu laittaa kenellekään näille hahmoille sellasta irl "kuvaa" minkälaisilta ne näyttää, vaan mun mielestä on kivempi, että kaikki saa kuvitella heidät sellaisina kun haluavat, mutta mulla on jokaiselle hahmolle luotuna sellanen "hahmokortti", jotka voisin julkasta ainakin osittain tänne, jos teitä kiinnostais. eipä mulla muuta, hyviä lukuhetkiä

○●○

Aamulla mä kävin hakemassa kahvin hallin läheiseltä ABC:ltä ennen peliä edeltävää palaveria, jossa valmentajat kävivät toisen joukkueen pelaamistyyliä läpi videoita apuna käyttäen. Sen jälkeen ne vielä neuvoivat, miten meidän pitäisi hyökätä ja puolustaa, että me voitettaisiin. Tänään me voitettaisiin. Mulla oli hyvä fiilis siitä.

Ilma oli edelleen kolea ja harmaa, vaikka mutsi olikin luvannut toista mun valittaessa eilen ruokapöydässä. Kaikki uskottelivat, että kyllä se lumi tulisi ennen joulua. No, ei se ollut vielä ainakaan tullut.

Joulukuu ilman lunta tuntui vähän samalta, jos sataisi ja paistaisi aurinko, mutta sateenkaarta ei tulisi. Se oli masentavaa. Siksi mä tarvitsin aamulla kahvia. Okei, tarvitsin kahvis myös siksi, että peliä edeltävät palaverit olivat usein kuolettavan tylsiä.

ABC:n tiskin takana oli nuori nainen, joka oli viime kerralla mun käydessä täällä jättänyt puhelinnumeronsa mun kuittiin. Mä olin jollain tasolla tottunut siihen, että tytöt juoksivat mun perässä, mutta se oli välillä raskasta. Pitäisikö mun tatuoida otsaan, että mä olin varattu? Säästäisiin ne vain pettymyksiltä. En mä edes tiennyt olinko varattu, mutta vaikka en olisi niin silti olisin varmaan pettymys. Mun parisuhdestatus oli hankala. Mirasta ei ollut kuulunut mitään, ja mä en osannut ajatella sitä. Mitä enemmän päivät kuluivat sitä enemmän musta tuntui, että kasvoin irti Mirasta. Se oli vähän surullista.

Päivä vaikutti tympivältä, ja tänä aamuna musta tuntui kuin joku olisi tullut imemään mun maailmasta imurilla kaikki värit saadakseen itselleen jonkin lemmen liemen keitettyä.

Toivottavasti oli tullut hyvää.

Mä yritin huonojenkin päivien keskellä muistaa, että jokin jokaisessa päivässä olisi hyvää. Jotain tänäänkin tapahtuisi. Aina tapahtui jotain. Se antoi mulle inspiraatiota ja motivaatiota elää.

Ehkä joulukuusta imettäisiin kaikki värit ja hauska jollekin muulle kuukaudelle.

Ja vaikka päivä olisikin tylsä, elämä oli loppupeleissä aika hauskaa. Oli hauskaa seurata, miten yhdessä mitättömässä päivässäkin asiat muuttuivat niin paljon ympärillä. Musta tuntui, että se muutti myös mua. Aina, kun mä heräsin, mä olin yksi ihminen ja kun mä menin nukkumaan, mä olin taas joku toinen ihminen. Ja siinä välissä mä ehdin olla kaikenlaista.

Mä olin aina ollut aika impulsiivinen ihminen, ja mun mieliala vaihteli nopeasti. Se oli mun vahvuus sekä heikkous, mutta mun kanssa ei ikinä tullut tylsää. Mä en tykännyt tylsästä, yleensä.

Mä olin ajoissa hallilla, sillä mä olin aamuihminen, vaikka Vekku ei mua siinä uskonutkaan. Tänäänkin olin herännyt jo puoli tuntia ennen mun herätystä, ja se oli vähän outoa. Mun energiatasot olivat erittäin matalat, ja olin koko ajan väsynyt, mutta silti mun kroppa herätti mut aikaisin. Se ei käynyt järkeen.

Pukutiloissa oli aika hiljaista, kun mä saavuin sinne. Pesukone kolisteli hiljaa, ja mä jätin mun ulkovaatteet ja muut tavarat pelaajien siviilipukukoppiin. Siellä oli meille kaikille lukolla varustetut omat lokerot. Se oli pientä luksusta. Mä olin jättänyt sen pukukopin oven auki tultuani sinne. Istuessani oven vastaisella seinällä, näin siviilipukukopin vastapäätä olevassa pesutuvassa liikehdintää.