Me kaksi ja muut

19. Lohtu

Ottelun päättävä summeri soi hallin läpi ja sai jännityksen vapautumaan mun kipeiltä hartioilta. Viimeinen peli ennen joulupyhiä oli nyt ohitse ja mä olin salaa helpottunut siitä. Mä sain toivottaa hyvät joulut mun uusille pelikavereilleni ja pääsin lähtemään kotiin joulun viettoon. Mä saisin hetken taukoa.

Liigajoukkueessa pelaaminen oli ollut mun unelma ja tottakai ihan hiton upeaa, kun mä sain sen unelman vihdoinkin käymään toteen. Mulla oli vihdoin alkanut jäällä ja kaukalossa kulkemaan ja kaikki tuntui onnistuvan. Mä olin tosi onnellinen, tai mun olisi ainakin pitänyt olla.

Musta tuntui tosi ammattimaiselta pelata oikeita pelejä ja mä olin vasta nyt alkanut tajuamaan, että jääkiekosta voisi tulla mulle ammatti, ja se oli outoa. Lätkä on ollut mulle aina harrastus ja asioiden tärkeysjärjestyksessä korkealla sijalla, mutta tuntui silti niin hullulta, että tästä lajista voisi saada ammatin. Vaikka siitä oltiin unelmoitu, haaveiltu, juteltu, suunniteltu ja sen eteen oltiin tehty koko elämä töitä. Silti se oli kummallista.

Tuntui niin erilaiselta pelata Liigassa. Pienet asiat tekivät eron Liigan ja Mestiksen välille: ammattimaisemmat tilat, kokeneemmat valmentajat, huoltajat (khöm), isompi palkka, ruokailut hallilla, pelimatkat, ja julkisuus.

Jos ennen muutama tyttö oli odottamassa mua hallin ovilla, niin nykyään tyttöjä oli lauma. Mua vähän aina nauratti se ja toisaalta se tuntui tosi absurdilta. Ei muilla pelaajilla ollut niin paljon faneja pyörimässä ympärillä. Sen täytyi olla vain uutuuden intoa ja se hiipuisi ajan saatossa, tai sitten mä olin vain yksinkertaisesti parhain, mahtavin, mukavin ja hyvännäköisin pelaaja meidän joukkueesta. Mä itse uskoin jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Vaikka monet asiat olivatkin mukavia isommissa ympyröissä, niin silti mulla oli ikävä. Ikävä niitä tuttuja ihmisiä, jotka moikkasivat mua aina aamuisin, rämisevää jääkonetta, pieniä tuttuja asioita.

Ja tietysti Vekkua, mutta se oli niin ilmeistä että sen mainitseminen oli turhaa.

Ja mä vihasin itseäni, koska mä oikeasti kaipasin jotain poikaa. Enkä edes mitenkään vähän, vaan mun koko päivä tuntui olevan aina valmiiksi pilalla kun en herännyt Vekun vierestä.

Välillä mä mietin, että pitäisikö ihan tarkoituksella mennä baariin vetämään perseet, että mä voisin mennä taas Vekun ovelle ja viereen nukkumaan. En mä moraalin puolesta selvinpäin niin uskaltaisi koskaan tehdä, mutta kännissä mä olin rohkea.

Mä ymmärtäisin itseäni, jos mä ikävöisin mulle maailman tärkeintä ihmistä, joka olisi ollut mun elämässä since day one tai jotain sinne päin. Ymmärtäisin, jos mä ikävöisin mun elämäni rakkautta tai pitkäaikaista seurustelukumppania, jota mulla ei oikeastaan ollut kauhea ikävä.

Mutta mä ikävöin poikaa, poikaa, jota mä olin mielenhäiriössä pussannut, mutta joka tykkäsi tytöstä ja oli hetero. Ja mäkin olin hetero. Ja se oli poika. Ja mä olin poika. Meidän suhde oli mahdoton.

Mun mielessä mahdottomasta yritettiin tehdä mahdollista, mutta mä yritin kahlehtia mun ajatukset ja kaataa suolaa haavoihin ajattelemalla Cessua ja Vekkua. Se sattui ja pyöri mun päässä muutenkin kaiken aikaa, mutta se sai ainakin mun epärealistiset ja kirvelevät ihastuksen tunteet pois.

Mutta silti mun oli pakko laittaa taas viestiä Tompalle, koska mun oli pakko saada tietää Cessusta ja Vekusta. Yksinkertaisesti pakko.

[13.03]
Onks Vekku ja Cessu nykyään jo ihan pariskunta

Juoruja kiitos

Haluun tietää kaiken

-