Me kaksi ja muut

21. U-käännös

Loput joulupyhät tulivat ja menivät yhtä nopeana tuulahduksena ohi niin kuin jokaisena vuonna. Juhlan humu oli laskeutunut ja oli aika palata osittain normaalimpaan arkeen. Mummo ja ukkikin olivat lähteneet kotiin perinteisen tapaninpäivän hevosajelun jälkeen. Se oli iänikuinen perinne meidän perheessä. Mutsi kammosi ja inhosi hevosia niiden hajun takia, mutta mun mielestä oli ihan hauskaa istua reen kyydissä hevosen ravatessa lumihangessa. Mä en ollut eläinrakas, mutta eläimet ja hevosetkin olivat musta ihan hauskoja.

Meidän perhe taas... no...  Faija oli mököttänyt lähes koko joulun, sillä nuorten leijonien MM-kokoonpanot paljastettiin aatonaattona, ja mä en ollut siellä. Se oli ollut faijalle aika kova kolaus,  kun taas mä olin ollut vain onnellinen, ettei mua oltu valittu. Vaikka mun uran kannalta olisikin ollut tärkeää lähteä sinne kisoihin, mä vietin joulun mielummin kotona.

Kaiken hyvän huipuksi, kun faijan kiukku oli alkanut laantumaan, mä olin saanut mun valmentajalta tekstiviestin, että palaisin mun hyvistä peliesityksistä huolimatta Mestikseen. Faija ei ollut riemastunut. Enkä ollut kyllä mäkään, koska mua ahdisti palata sinne.

Mummi ja fafa olivat onneksi edelleen meillä pitämässä yleistä rauhaa yllä. Ne meinasivat jäädä kylään uuden vuoden aattoon asti, että ne pääsisivät katsomaan joitakin mun pelejä. Mä olin otettu siitä. Musta tuntui tosi spesiaalilta, kun ne tulivat katsomaan pelejä varta vasten mun takia. Samalla mä koin myös vähän sairasta hyvänolon tunnetta, että ne olivat katsomassa mun eikä Krisun pelejä. Ne olivat kyllä aikoinaan käyneet katsomassa myös melkein kaikkia Krisun ensimmäisiä Liiga-pelejä, joten ehkä ne yrittivät jakaa huomionsa tasaisesti meidän välille.

Krisu oli lähtenyt tapaninpäivänä takaisin Tampereelle, koska silläkin alkoi pelit heti joulupyhien jälkeen. Mulla oli jo nyt vähän ikävä sitä, vaikka mä en halunnutkaan sitä myöntää. Todellisuudessa se oli myös hirviö. Eilen kun siivosin mun kaappeja, huomasin, että Vekun lahjapaketti oli hävinnyt mysteerisesti. Valitettavasti tiesin, kuka mystisen katoamisen takana oli. Mä ja varmasti Krisukin tiedettin, etten mä koskaan olisi antanut sitä pakettia Vekulle, jos Krisu ei olisi tehnyt sitä mun puolesta. Krisun ei olisi silti tarvinnut tehdä sitä. Mä en edes kyseenalaistanut, mistä Krisu tiesi Vekun osoitteen, koska mä olin varma että se osasi kyllä selvittää sellaiset tiedot leikiten. Sellainen oli mun rakas veljeni.

Tapahtunut oli myös syy, miksi mua ahdisti nähdä Vekku erittäin paljon.

Meillä oli ensimmäinen peli joulun jälkeen keskiviikkona, kahdeskymmenes kahdeksas päivä.

Mä saavuin sinä päivänä hallille tahallaan myöhässä, vaikka mä tiesinkin että meidän valmentajat eivät tulisi arvostamaan sitä.

Ne askeleet autolta tutun jääkiekkohallin ovelle olivat hankalat ja raskaat. Mä en muuta toivonutkaan, että olisin voinut tehdä u-käännöksen ja lähteä takaisin kotiin. Mua pelotti nähdä kaikki ihmiset. Mua, kaupungin machointa ja charmeinta jätkää, pelotti mennä sisään.

Jokin mun sisällä potki Benjaminia perseelle, sillä sain avatuksi avaimillani hallin oven ja käveltyä sisälle.

Hallilla oli normaalista lähtöä ennaltavasta hälinästä poiketen rauhallista, sillä mä näin vain huoltajat, jotka pakkasivat tavaroita huollon pakettiautoon. Cessu loi mulle paheksuvan katseen ja viittoi elekielellään menemään taukotilaan, jossa muut ilmeisesti pitivät myöhäistä palaveriä ennen lähtöä. Mun sydän hakkasi kuin naurulla heilahtaneella nuorallatanssijalla.

Mä livahdin mahdollisimman hiljaisesti taukohuoneeseen, jossa mä tunnistin monet tutut takaraivot. Ne muistuttivat mua ainoastaan mun näkemästäni unesta, mutta yritin sivuuttaa sen mielestäni. Kaikki seurasivat valkokankaalla ilmeisesti juuri päättynyttä diaesitystä, joten ainoa, joka mut huomasi, oli meidän päävalmentaja. Se loi mun kanssa katsekontaktin ja sitten siirsi katseen takaisin kaikkiin muihin.