Kaikkialla oli hiljaista. Suuren seinäkellon viisarit olivat ainoa ääni, jonka kuulin. Kuolemankellon viisarit tikittivät tasaista tahtia eteenpäin. Odotin niiden pysähtyvän ihan millä hetkellä hyvänsä. En jaksanut toivoa enää. Se oli turhaa. Ajanhukkaa. Kuolema tulisi jos olisi tullakseen. Eikä sille voisi enää mitään.
Olin pilannut kaiken lopullisesti. Tätähän kaikki halusivat. Oli parempi, että olin kuollut kuin elossa enää tässä kohtaa. Koti ei tuntunut kodilta, vaikka sinne vain harva se päivä pääsi. Tutuista oli vaihtunut tuntemattomia. Nekin ihmiset, jotka joskus tunsin, käänsivät minulle nyt selkänsä, kun näkivät kuinka huonossa kunnossa olin. En voinut syyttää heitä. Minä tämän aloitin joten minun tuli tämä myös lopettaa.
Kaadoin valkoisesta purkista pillereitä kädelleni laskematta niitä sen enempää. Nielin ne väkisin alas kurkustani ja samalla nostin purkin vierelläni olevan lavuaarin reunalle. Jäin tuijottamaan tyhjää. Kaikki oli samaa. Päivät toistivat itseään enkä saanut koskaan kasattua itseäni tekemään jotain erilaista.
Vanha vesihana vuosi. Se tiputti pisaroita kylmälle lattialle, aivan vasemman käteni viereen. Arvostin niiden yritystä vierittää kaikki tämä veri muualle, joka nyt tahri lattian alleen. Ne vain olivat liian heikkoja siihen. Muttei se ollut minun syytäni. Ei varmasti ollut. Minä en tehnyt sitä. Minä en ollut se ihminen, joka teki muiden elämästä helvettiä. Helvetti oli se, mikä teki minusta ihmisen.
En tuntenut mitään. Kylmä lattia ei tuntunut kehoni alla miltään. Odotin hiljaa, miten haavat vuodattaisivat minut kuiviin. Nekään eivät tuntuneet miltään. Veri vieri eteenpäin ja sai lattiaan puroja. Se oli huvittavan näköistä. Katsoa nyt oman veren tahrimaa lattiaa. Olin niin syvällä pääni sisällä siellä jossain, etten kyennyt ymmärtämään tekemäni seurauksia.
Kaikki se kamppailu oli viimein ohi. Saatoin vain nähdä ruumiini makaamassa vessan nurkassa lukollisen oven takana. Miten säälittävä tapa jättää maailma. Ei mitään kirjettä, ei viimeisiä sanoja, sillä minusta tuntui, että kaikki sanani olivat jo sanottu. Ei ollut enempää. Olin valmis hyväksymään tämän. Hyväksymään sen, että jos en nyt noussut ylös, minä tulisin kuolemaan tähän, tälle lattialle.
Minä en silti ollut säälittävä. Olin taistelija. Minä en vain taistellut, minä myös voitin. Voitto oli myös lähteä tästä maailmasta sanomatta yhtäkään sanaa. Mitä hyötyä oli puhua jos kukaan ei ollut kuuntelemassa? Minun ei tarvinnut todistaa mitään yhtään kenellekään.
Kyyneleet nousivat silmiini. Todellisuus iski vasten kasvoja. En minä ollut tällainen. En minä oikeasti halunnut kuolla. Minä vain halusin niin kovasti tuntea jotain. Tuntea niin paljon jotain erilaista. Paniikki levisi ruumiini jokaiseen soluun. Olin mennyt tekemään jotain peruuttamatonta. Minä olin kirjaimellisesti mennyt "vetämään huumeita tyhjään vatsaan."
Korvissa soi ja päässä heitti. Kuva sumeni hiljalleen. Annoin silmieni painua raskaasti kiinni. Hengittäminen sattui. En tiedä, johtuiko se niin huonosta tilastani vai suuresta ahdistuksesta, mutta yritin unohtaa sen. Elämä oli loppujen lopuksi vain elämää. Siitä ei voinut selvitä hengissä. Valahdin oikealle kyljelleni ja puristin silmäni tiukasti kiinni. "Täältä tullaan Helvetti." Lavuaarin kulmalla seissyt purkki kaatui ja levisi lattialle. Mutta minä en kuullut sitä enää. Minä olin jo rajan toisella puolella.
