Yks yhteen // BLIND CHANNEL

14. Paskamyrsky

torstai 7.2.2020

Kuulin vaimean rimpautuksen. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Ovikellon ääni tunkeutui uneni läpi säpsäyttäen minut hereille. Säikähtäneenä pomppasin ylös sängystä ja vedin lattialla lojuvan aamutakin nopeasti ylleni. Nappasin puhelimeni yöpöydältä ja kiirehdin eteiseen avaamaan ovea. Vilkaisin kelloa, joka näytti vasta puoli kuutta. Kuka voisi olla oveni takana tähän aikaan aamusta? Pelästyneenä jätin turvaketjun paikoilleen ja raotin ovea.

"Huomenta. Huoltomies. Teidän yläkerran naapurilla on hajonnut viemäriputki, ja tulin tarkistamaan vahingon laajuutta", työhaalareihin pukeutunut vanhempi mies ilmoitti. "Huomenta. Ei täällä kyllä taida onneksi olla mitään", vastasin ja avasin turvaketjun, jotta mies pääsisi peremmälle. "Hyvä, hyvä. Tarkistetaan nyt kuitenkin", huoltomies sanoi ja astui sisälle.

Haukottelin makeasti ja annoin huoltomiehen tehdä tarkastuskierrostaan rauhassa. Avasin puhelimeni ja selailin yön aikana tulleita somepäivityksiä. Näytön yläreunaan ilmestyi ilmoitus uudesta viestistä, jonka lähettäjänä oli rakas: "Huomenta!❤ Ollaan menossa poikain kanssa just nukkumaan, soittelen taas illalla. Rakastan sua!" Hymy levisi kasvoilleni lukiessani viestin.

Blind Channel oli lähtenyt tammikuun lopussa kauan odotetulle Euroopan rundilleen. Tällä hetkellä he olivat Berliinissä villitsemässä saksalaisia fanejaan sekä valloittamassa uusia susia laumaansa. Kiertuetta oli jäljellä enää reilu viikko, ja ikävä oli jo kasvanut melko suureksi. Vaikka kaipasin Nikoa ja odotin hänen paluutaan koti-Suomeen enemmän kuin mitään muuta, yllätyksekseni Nikolla taisi silti olla minua suurempi ikävä. Hän oli soittanut poikkeuksetta joka ilta ja usein myös aamuisin, vaikka jätkien aamu tarkoittikin tällä hetkellä hyvin usein vielä jatkojen jatkoja. Myös Nikon lähettämä viestitulva oli rundin aikana ollut poikkeuksellisen suurta, ja olinkin erittäin hyvin kärryillä siitä, mitä he olivat jätkien kanssa viikkojen varrella tehneet ja jutelleet.

Näpyttelin Nikolle takaisin viestin, jossa toivotin hänelle kauniita unia ja kerroin rakastavani häntä. Laskin puhelimeni keittiön pöydälle ja huokaisin syvään: onneksi näkisimme jo aivan pian. Ikävöin Nikon lämmintä syliä, tuttua ja turvallista ominaistuoksua sekä parran aiheuttamaa kutitusta huultemme painautuessa toisiaan vasten.

Napsautin kahvinkeittimen päälle.

Ikävöin Nikon pehmeää sänkyä, jonka lakanat tuntuivat silkkisen pehmeiltä paljasta ihoani vasten. Ikävöin hänen hellää kosketustaan, lempeää katsettaan ja lämmintä olemustaan.

Nostin itselleni mukin kaapista.

Ikävöin. Kovasti.

"Neiti", matala miesääni keskeytti haaveiluni. "Tilanne on aika paha. Vesi on valunut teidän pesutiloihin", huoltomies jatkoi. "Mitä?!" huudahdin ja ryntäsin kylpyhuoneeseen. Näky oli järkyttävä. Kylpyhuoneen lattia lainehti ruskeassa jätevedessä ja myös valkoiset laattaseinät olivat värjäytyneet sillä itsellään. Haju tyrmäsi minut heti ovella ja sai pakittamaan muutaman askeleen taaksepäin. "Ei ole todellista!" parkaisin ja hautasin kasvot käsiini. "Joo, kyllä tästä isompi remppa tulee", huoltomies totesi pohtivasti katsellen kylpyhuoneen ovelta avautumaa näkymää. Sitten hänen katseensa siirtyi eteisessä lepääviin muutamiin muuttolaatikoihin, joita en ollut vielä melkein vuodenkaan asumisen jälkeen saanut tyhjennettyä. "Ai ootko sä just muuttanut?" mies kysyi ja katsoi minua pahoitellen. "No on siitä jo hetki", vastasin kierrellen. En todellakaan ollut avautumassa hänelle laiskuudestani tai kiinnostukseni puutteesta tätä asuntoa kohtaan. Olin jo melkein puoli vuotta käytännössä asunut Nikon luona, ja oma asuntoni oli toiminut oikeastaan vain varastona tavaroilleni. Silti olin erittäin harmissani asuntoni kokemasta kohtalosta.