Me kaksi ja muut

26. Olipa kerran.

Herääminen aamulla oli yhtä vaikeaa kuin aina. Tai no – ei se loppupeleissä ollut niin hankalaa. Piti vain laittaa herätyskello pois päältä, potkia peitto jalkoihin ja nousta ympäröivän kylmyyden pakottamana laittamaan vaatteet päälle.

Ja niin mä olinkin jo ylhäällä, jopa ennen Tomppaa. Tommi kuorsasi äänekkäästi selällään nukkuessaan, ja sen toinen käsi oli painettu jo valmiiksi yöpöydällä olevan puhelimen päälle, varmaankin sammuttaakseen herätyksen heti kun se tulisi alkamaan. Mä en ollut ainoa, joka vihasi iPhonen rasittavaa herätysääntä, joka hajotti tärykalvot joka ikinen aamu.

Mä kävin Tompan heräämistä odotellessani poikkeuksellisesti pesemässä hampaat. Aurinko paistoi vessan pienestä ikkunasta sisään. Mä roiskin harjatessani hammastahnaa vessan puhtaaseen peiliin, joka sai hotellin vessan näyttämään enemmän kodilta. Ei sillä, että mulla olisi kotona tapana pestä hampaita tai roiskia hammastahnaa muun kuin Krisun päälle, mutta oli siinä silti jotain kotoisaa.

Hampaiden pesu itsessään oli ehkä vähän turhaa, mun hampaat olivat lähes aina puhtaat, pesin mä niitä tai en. Ehkä se oli vain se tapa.

Tompan herättyä me käytiin syömässä aamupala, jonka jälkeen me lähdettiin hallille, jossa olisivat aamujäät.

Mestis-hallit olivat pieniä, usein viileitä ja vähän kämäisempiä. Pukukoppikäytävän seinät hilseilivät harmaasta maalista, mutta mä tunsin oloni silti kotoisaksi. Sotkuisuus tai rähjäisyys oli jollain tavalla kodikasta.

Pukukopissa meidän paikat oltiin järjestetty normaaliin järjestykseen. Tussitaulu, jossa oli ollut eilen mehiläisteksti, oli pyyhitty, ja siihen päälle oltiin laitettu tämän päivän kokoonpanot peliin.

Cessu istui keskellä pukukoppia olevalla pöydällä, ja heilutteli jalkojaan hyväntuulisen näköisenä. Se oli värjännyt hiuksensa takaisin kirkkaan pinkeiksi, ja löytänyt jalkaansa sen suosikki yksisarvissukat. Ne yksisarvissukat olivat aina kateissa, ja me saatiin koko joukkue etsiä niitä kissojen ja koirien kanssa, sillä Cessu ei voinut elää ilman niitä. Mä en tiedä, miksi se koskaan edes otti niitä pois jaloistaan.

"Moi Benkku!" Cessu hymyili mulle silmät liian loistaen, ja suupielet liian ylöspäin käännettynä.

"Moi", mutisin, ja hieroin niskaani. Cessun ja mun välit olivat olleet entistä kiusallisemmat sen jälkeen, kun mä olin yllättänyt sen ja Vekun suutelemasta, jonka jälkeen olin käyttäytynyt kuin täydellinen kusipää. Ainoaksi syyksi mun käytökselle mä pystyin laittamaan sen, että kuka haluaisi nähdä poikaystävänsä suutelemassa jotain naista. Mun kulmakarvat menivät vihaisesti kurttuun, ja silmät viiruun pelkästään ajatuksesta. Vekku kuului mulle.

Mä aloin jo pukemaan varusteita päälleni, kun Cessu avasi uudestaan suunsa.

"No niin, nyt kun te kaikki kultaset ootte täällä, niin mulla olis asiaa."

Mä olin yllättynyt, miten hyvin kaikki kääntyivät kuuntelemaan edelleen pöydän päällä istuvaa Cessua, joka näytti yläasteikäiseltä teiniltä, joka oli vahingossa eksynyt meidän pukukoppiin.

"Mä oon tosiaan Cessu, jos joku ei tiennyt, ja mä oon meidän joukkueen huoltaja, mä oon vaan ollut nyt viime viikon poissa", se esittäytyi, ja loi pikaiset katseet Joelin ja muiden uusien pelaajien kanssa. Mestiksessä pelaajat tulivat ja menivät, joten vaihtuvuus oli välillä viikottaistakin.

"Ja mä halusin puhua siitä eilisestä tussitaululle kirjoitetusta arvoituksesta. Kuka sen tekikään, niin mä en halua, että se tapahtuu uudestaa–."

"Mitä sä sille muka voit?" Valtteri haastoi samantien, ja sai monien katseet kiinnostuneiksi. Vittu, miten draamanhakuisia me kaikki oltiin, mutta toisaalta ei ketään nyt siitä voinut syyttääkään. Me ei oltu yhtenäinen perhe, niin kuin liigajoukkueet. Me oltiin uusioperhe, joka uudistui viikoittain. Siinä oli sopeutumista, mutta myös draaman aihetta. Normaalisti mä tykkäsin draamasta, tai sen seuraamisesta. Oli vain eri juttu olla itse sen kohteena.