Another Sun (Blind Channel fanfic)

6. Huolia

Olli

"No, ootko sä kirjottanu sinne huolipäiväkirjaan huoliasi ylös, niin kun sovittiin?"

"Öö, joo. Kyllä mä oon yrittäny."

Istun vihreässä nojatuolissa terapeuttiani vastapäätä. Tämä on neljäs terapiakertani. Päätin terapiaan hakeutumisesta yli kolme kuukautta sitten, mutta Helsingissä mielenterveyspalvelut ovat juuri nyt niin ruuhkautuneita, että jouduin odottamaan noin kaksi kuukautta ennen, kuin sain kuulla pääseväni aloittamaan käynnit. En ole kertonut kenellekään, koska pelkään. Kyllä minä sen pystyn myöntämään. Ajatus siitä, että joku tuttu tai fani näkisi minut tänne tullessani tai täältä lähtiessäni on vitun pelottava. Kuljen täällä useimmiten pää kumarassa ja aurinkolasit silmillä tai pipo syvällä päässä.

"Saisinko mä nähdä?"

Nyökkään, kaivan takkini taskusta taitellun A4-paperin ja lasken sen pöydälle terapeutin nähtäville.

Huoli: En pysty moikkaamaan faneja ja ottamaan fanikuvia kuten muut jätkät, koska ahdistun sosiaalisista tilanteista.

Mitä tapahtuu, jos ei ratkea tai ratkeaa huonosti?

Mitä sitten tapahtuu?

Mitä se merkitsee minulle ja mitä se kertoo tilanteesta?

Huoli: Pelkään, että muut pojat huomaa mun oudon käytöksen, koska en voi loputtomiin vaan paeta vessaan kun pitäis kohdata fani.

Mitä tapahtuu, jos ei ratkea tai ratkeaa huonosti?

Mitä sitten tapahtuu?

Mitä se merkitsee minulle ja mitä se kertoo tilanteesta?

Huoli: En soita bassoa nykyään yhtä paljon kuin ennen.

Mitä tapahtuu, jos ei ratkea tai ratkeaa huonosti?

Mitä sitten tapahtuu?

Mitä se merkitsee minulle ja mitä se kertoo tilanteesta?

Huoli: Joulu on koko ajan lähempänä, mutta mulla ei oo mitään hajua joululahjoista.

Mitä tapahtuu, jos ei ratkea tai ratkeaa huonosti?

Mitä sitten tapahtuu?

Mitä se merkitsee minulle ja mitä se kertoo tilanteesta?

Huoli: En urheile enkä syö tarpeeksi.

Mitä tapahtuu, jos ei ratkea tai ratkeaa huonosti?

Mitä sitten tapahtuu?

Mitä se merkitsee minulle ja mitä se kertoo tilanteesta?

Terapeutti katsoo minuun tulkitsematon ilme kasvoillaan.

"Okei. Katottaisko me sitten vähän läpi, et mitä näille vois tehdä?"

Nyökkään. "Joo."

"'En pysty moikkaamaan faneja ja ottamaan fanikuvia kuten muut jätkät, koska ahdistun sosiaalisista tilanteista.' Mä oletan, että muilla jätkillä sä tarkotat sun bändiä?"

"Tarkotan, joo. Just tällä viikolla... Me oltiin terassilla, ja sieltä sitten joku fani tunnisti ja lähti tulemaan kohti. Mä menin ihan paniikkiin ja sain just sanottua pojille, että pakko päästä vessaan. Ne oli kans huomannu sen mimmin ja alko ruinaamaan, että miks ihmeessä just nyt on pakko mennä. Sanoin jotain että ihan just kusen housuun ja liukenin paikalta. Kun tulin takas, niin edessä oli ristikuulustelu siitä, kävinkö siellä... No, kai sä tiedät..."

Kun vastausta ei kuulunut, jatkoin erittäin vaivaantuneena. "Runkkaamassa."

"Aivan", terapeutti vastasi hitaasti.

"Ja mä siis en... En runkannut."

"Joo. Ymmärsin. Toi seuraava huoli taitaakin liittyä samaan asiaan, mutta vaan eri näkökulmasta. Siinä sä huolehdit siitä, mitä muut susta ajattelee."

En vastaa mitään, sillä en keksi mitään lisättävää tai korjattavaa.

"Mikä on pahinta, mitä tuon ekan huolen suhteen voi tapahtua?"

"Yksinkertasesti vaan se, että toi jatkuu ikuisesti."

"Mitä sitten tapahtuu? Miks se on niin huono asia?"

"Koska... No, ainakin mun pitäis kertoa kaikille. Ne tajuais tilanteen joka tapauksessa ite ennemmin tai myöhemmin. Enkä mä halua sääliä."

"Ymmärrän. Oisko se sulle ihan mahdoton ajatus puhua vaikka jonkun sun kaverin kanssa tästä? Se voisi olla senkin puolesta hyvä, että jos muut saa tietää, sulla on ainaki yks ihminen tukemassa kun oletettavasti joudut sitten selittämään heille koko asian."

Nielaisen. "En mä tiedä... Ei kai se mahdotonta ois, mutta en mä oikein usko."

"Ei se mitään. Mieti rauhassa. Tää toinen huoli sitten... 'Pelkään, että muut pojat huomaa mun käytöksen, koska en voi loputtomiin vaan paeta vessaan kun pitäis kohdata fani.' Tuohan on periaatteessa seurausta tuosta äskeisestä. Sanoit äskeisen kohalla, että pahinta mitä voi tapahtua on se, että muut saa tietää ja alkaa näkemään sut erilailla kuin ennen tai säälimään sua. Pitääkö paikkansa?"

"Osaks, ainakin. On se yks pahimmista jutuista."

"Joten tän huolen kohdalla kaava on aika lailla sama, kuin edellisenkin. Jos sun bändiläiset saa tietää, pahinta mitä voi tapahtua on, että ne alkaa säälimään sua ja pitämään sua jotenkin heikompana..." terapeutti hiljeni hetkeksi. "Oonko mä yhtään oikeessa?"

Nyökkään taas kerran. "Joo, täysin."

Nainen suo minulle surumielisen hymyn.

"Entä tämä? 'En soita bassoa nykyään yhtä usein kuin ennen.' Miksi sä huolehdit siitä?"

"En mä tiiä. En jotenkin ees innostu siitä enää niin paljon kun aikasemmin ja se on pelottavaa, koska mä oon soittanu bassoa niin kauan kun muistan, on Blind Channel ja kaikkea..."

"Okei. En voi sanoa varmaksi, kun ei oo kokemusta, mutta hyvin todennäkösesti toi liittyy ihan vaan siihen, että sulla on ahdistava ja stressaava elämänvaihe meneillään, eikä sulla oo energiaa soittamiseen. En siis usko, että sun täytyy ruveta tässä mitään alanvaihtoa harkitsemaan, sen suhteen voit olla ihan huoletta."

"Niin kai, noin mäkin sen oon järkeilly, mutta se ahdistaa silti. Tuntuu, et mun taidot vaan karisee päivä päivältä enemmän, kun en soita muuta kun treeneissä."

"Sulla on pitkä soittotausta. En usko, et ne taidot ihan noin vaan katoaa", terapeutti vastaa rauhoitellen.

Käymme läpi loputkin huoleni samaan tapaan ja terapeutti ohjeistaa minua keskittymään ensisijaisesti omaan henkiseen hyvinvointiini, ja miettimään joululahjoja vasta kun hyvältä tuntuu, jos tuntuu: "Oikeat ystävät kyllä ymmärtää, eikä todellakaan suutu sulle, jos jätät lahjan tänä vuonna ostamatta. Sitä paitsi suklaa on aina hyvä ratkaisu: tunnetko jonkun, joka ei tykkää suklaasta?"

Ensi kertaan mennessä hän antaa minulle tehtäväksi harjoitella säännöllistä ateriarytmiä ja käydä vähintään joka toinen päivä ulkona, vaikka ihan vain kävelemässä. Mielestäni se kuulostaa hyvältä, sillä tällä hetkellä huono ruokavalio ja aktiivisuuden puute ovat sosiaalisen ahdistukseni lisäksi eniten mieltäni painavat asiat. Aion ainakin yrittää parhaani.

Kun suljen oven perässäni ja näen, kuka sattumalta juuri seisoo sen takana, haluan kuitenkin vain lähinnä vajota maan alle.