Me kaksi ja muut

28. Mahdotonta, vaarallista & tyhmää

Krisun kaahatessa lumi pöllyten pois Vekun pihasta, mä en voinut muuta kuin kirota tän idean huonoudelle. Miksi mä olinkaan suostunut? Mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä nöyrästi kerrostalon ovelle ja aloittaa ovisummereiden painelu.

Kännissä mä olin aika häpeilemätön, sillä olin painellut samoja nappuloita keskellä yötä jo useasti. Nyt mua vähän ahdisti häiritä ihmisiä, mutta yritin painaa vain kaikki napit lävitse mahdollisimman nopeasti. Toivoin, että joku avaisi mulle oven ilman keskustelua. Niin onneksi kävi.

Saadakseni lisäaikaa, mä päätin kävellä rappusia neljänteen kerrokseen. Oikeastaan musta tuntui, että rappusten käyttäminen vain säästi aikaa, sillä Vekun vanhan kerrostalon hissi oli uskomattoman hidas. Ainakin mä sain vähän lisää urheilua. Faija olisi ylpeä. Tosin se ei olisi ylpeä, jos se tietäisi, miksi mä olin täällä.

Mun sydämen lyönnit tuntuivat kaikuvan tyhjässä rappukäytävässä, mun seistessä Vekun oven edessä. Tummanruskea ovi oli mulle tuttu, mutta jokainen kerta sen takana seisominen jännitti vain enemmän.

Nyt tai ei koskaan, mä ajattelin ja painoin ovikelloa. Mä kuulin, miten se kaikui Vekun asunnossa. Askeleita ei kuulunut. Mä olisin halunnut kääntyä takaisin portaisiin. Hiljaisuus tuntui tappavalle, mutta vielä tappavammalle tuntui se, etten näkisi Vekkua. Mun sormi vapisi, kun painoin ovikelloa uudestaan.

Mun hengitys kiihtyi, sillä tällä kertaa mä kuulin sisäoven rivakan aukeamisen, ja askeleet ulko-ovea kohden. Ovi aukesi voimalla.

Vekku seisoi sen takana tukka vettä tippuen ja ilman paitaa.

Kun mä vain katsoin sitä, kävin taas ihan hiton kuumana. Mä yritin keskittyä olennaiseen, mutta jotenkin mun mielikuvat vain väkisin ajautuivat siihen, siihen ja sen ihan helvetin kuumaan vartaloon, sen kuumiin henkäyksiin mun paljasta iho vasten ja sen pehmeään käteen liikkumassa mun jalkojen välissä.

"...Ähh, sori. Mä en olettanu, että sä oisit ollu siellä–", Vekku sanoi vähän nolostuneena.

Kuka vittu se ois ollu, jos en mä? Kelle se ois avannut oven kasuaalisti just suihkusta tulleena, jos ei mulle?

Vekku puristi kädellään tiukasti pyyhettä lantionsa ympärillä. Sen iho oli vaalea, mutta rinnasta ja vähän vatsastakin pisamainen. Ja sileä. Ja niin puhdas, maidonvalkea.

Mä katse söi sitä.

"Tuuksä sisälle? Mä mielellään välttäisin naapureille flashaamisen."

Krisu oli ollut oikeassa siinä, ettei Vekulle sisäänpääseminen ollut loppupeleissä niin hankalaa.

Mä astuin sisään sen eteiseen ja suljin oven perässäni. Vekku jäi seisomaan myöskin eteiseen, ehkä hämmentyneenä siitä, miten mä olin vain ilmestynyt tänne. Mäkin olin rehellisesti vähän hämmentynyt.

Vekun kodissa tuoksui puhtaalta ja raikkaalta, mutta myös Vekulta. Sateen suolaisuudelle, vadelman makeudelle, salmiakille, metsälle, unelle. Kodille. Rakkaudelle.

"Toi sun puolialaston olemus ei voi olla sattumaa tän päiväisen jälkeen", mä nuolaisin huuliani. Sen keho näytti huutavan mun huulia ja hampaita tekemään siihen mustelmia ja nirhaumia.

"Hmm... Niin. Mä oon miettinytkin tän päivästä, ja oot kyllä oikeessa, että moni asia ei io sattumaa. Kuten se, että Mira sanoi sua poikaystäväkseen", Vekku vastasi piikikkäästi ja kääntyi lähtien takaisin kylppäriin. Ovi sulkeutui ja meni lukkoon.

Hyvin meni, se suuttui mulle jo nyt.

Mä olin röyhkeä vieras, kun kerta olin jo tänne vaivautunut. Jätin takin naulakkoon, kengät telineeseen ja kävelin kutsumattomana sisään Vekun pieneen asuntoon. Jätin Vekun rauhaan. Sen sijaan mä kävelin makuuhuooneeseen.