Another Sun (Blind Channel fanfic)

10. Viesti

Tommi

Poliisit saapuvat nopeasti soittoni jälkeen ja katselen ovisilmästä, kun naista raahataan hissiin näiden toimesta. Uskallan avata oveni vasta, kun näen ikkunasta poliisiauton lähtevän poispäin.

Oven takana odottaa järkyttyneen näköiset nainen ja mies - todennäköisesti pariskunta - sekä vanhempi nainen. Luulen että se, jonka kuulin huutavan aiemmin, oli tämä mummeli, sillä hän näyttää tyynen itsevarmalta ja siltä, että tilanne oli hänellä hallussa, vaikka lattia oli täynnä lasin ja posliinin sirpaleita ja tilanne oli ollut jopa vaarallinen.

"Ootteko te kaikki kunnossa? Henkisesti että fyysisesti", kysyn ensi töikseni.

En ylläty yhtään, kun mummeli on ensimmäinen, joka saa suunsa auki:

"Hengissähän tässä ollaan. Haluisitko sä selittää, että mikä tää välikohtaus oikein oli?"

"Mä en ihan tarkalleen tiedä", vastaan epäröiden. "Kuulun yhteen bändiin. Blind Channel. Ootko kuullut?"

Mummelin kasvoille leviää hymy.

"Jaa, sä oot niitä poikia", tämä nyökyttelee. "Mun pojantyttäreni kuuntelee teidän musaa."

Kohotan kulmiani. Maailma on pieni.

"Joo, no toi nainen on ilmeisesti meidän fani, mutta niin kun negatiivisessa merkityksessä, jos ymmärrätte. Sillä on jonkinlainen pakkomielle meihin. Se alko ahdistelee mua heti kun muutin tänne. Pudotteli lappuja postiluukusta ja sellasta. Nyt sillä meni vaan tosi pahasti yli. Oon pahoillani tästä, jos on jotain miten voin koittaa korvata teiän menetetyt yöunet, niin... Niin, mä tein sille alusta asti selväks, etten oo millään tavalla kiinnostunu, mutta no... Kuten sanoin, sillä on pakkomielle."

"Mikset sä aikaisemmin soittanu poliisille?" mummeli kysyy.

"Aattelin, että kyllä se kohta kyllästyy. Eihän tätä nyt kauaa ehtiny jatkua kuitenkaan. En ois ikinä arvannu, että tää äityis näin pahaks."

Nyt nuorempi nainen avaa suunsa:

"Älä todellakaan oo pahoillasi tästä! Mikään tästä ei oo sun syytä."

"Mä oon aina pitäny tota Kaisaa vähintäänkin erikoisena tapauksena", mies toteaa.

Nyökkään.

"No, se vietiin pois. Toistaiseks. Joten eiköhän koitettais mennä vielä hetkeks nukkumaan, kun meillä nyt on mahdollisuus rauhallisiin uniin", mummeli sanoi. "Niin, anteeks kauheesti, mun nimi on Siiri."

"Voi apua, mekin ihan unohdettiin esittäytyä. Mä oon Maria ja mun mies on Jarkko."

"Mä oon Tommi. Sori, ei mullakaan ollu ekana mielessä esittäytyminen", pahoittelen. "Mutta joo, menkää hei vaan nukkumaan! Mäkin koitan levätä vielä vähän."

Moikkaan naapurit ja sulkeudun taas asuntooni. Heti oven naksahdettua kiinni lysähdän voipuneena lattialle. Nojaan päätäni taaksepäin seinään ja annan kyynelten tulla. En ole pystynyt itkemään pitkään aikaan, mutta nyt kyynelet ja räkä valuvat kasvoillani valtoimenaan ja sotkevat paitanikin.

Pelkään, että poliisit tuovat Kaisan saman tien takaisin ja sama paska jatkuu. Eihän tuollaisesta edes voisi saada kovin pahaa rangaistusta, jos sellaista ollenkaan. Tuskin hän mitään oppii yhden yön säilössä pitämisestä. Vaikka mistä minä tiedän.

Kun vihdoin tuntuu, että kyyneleet ovat loppuneet enkä jaksa enää itkeä, nousen lattialta ja kurkistan ovisilmästä. Rapussa ei näy astioiden sirpaleita lukuun ottamatta ketään eikä mitään. Huokaisen ja otan puhelimeni esiin, sillä minun on kai pakko ilmoittaa itsestäni jotain Nikolle.

Tämä onkin lähettänyt useita viestejä ja soittanut kerran sillä välin, kun olin juttelemassa naapureiden kanssa, mutta puhelimeni on ollut äänettömällä. Tietenkin se on - nythän on yö.

Päätän soittaa Nikolle, sillä vaikka viimeinen asia, johon haluaisin tällä hetkellä aikaani käyttää, on tuosta asiasta jauhaminen, en halua hänen olevan minusta huolissaan.

Niko vastaa ensimmäisellä tuuttauksella, joten tämä on selvästi viimeiset puoli tuntia vain tuijottanut näyttöään ja odottanut minulta vastausta.

"Ootko kunnossa? Mitä poliisit?" tämä alkaa heti tivaamaan kiihtyneenä.

"Rauhotu, mä oon elossa. Poliisit haki sen, en tiiä kauanko ne pitää sitä. Se oli heitelly astioita mun oveen. Muutama naapuri ootti mua oven takana. Rohkeeta porukkaa, ku oli vaan seisonu siinä vieressä..."

Yhtäkkiä huomaan kynnykselläni vaaleanpunaisen lapun. Nostan sen ja luen viestin, ja haukon henkeä. Yritän hengittää rauhallisesti sisään ja ulos, mutta happi ei vain tunnu riittävän.

Mä tiedän missä sun vanhemmat asuu, että sinuna en kauheesti vittuilis mulle. Päästään kaikki helpommalla, ku vaan teet niin kun mä sanon.

Teksti on kirjoitettu punaisella tussilla, jotta sen sanoma ei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi.