Uskopennun pieni keho värisi pelosta ja hänen sydämensä hakkasi haljetakseen, kun hän seisoi keskellä pimeyttä vangittuna paikoilleen ja pakotettuna katsomaan yhteen suuntaan. Painostava tunne tuntui puristavan häntä joka suunnasta eikä tuulenvirekään käynyt hänen ympärillään. Kylmä maa hänen tassujensa alla oli ainoa asia, jonka hän tunsi.
Hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vain muutaman hännänmitan päässä maassa makasi valkoinen kolli, jonka turkki näytti hohtavan pimeydessä. Tämän hengitys oli kuitenkin hidasta, lähes olematonta kuin tällä ei olisi enää jäljellä paljoa elinaikaa.
Aivan yllättäen luunvalkean turkin halkaisi syvä haava, josta alkoi pulputa verta. Silmänräpäyksessä vain hetki sitten puhdas turkki oli muuttunut punaiseksi ja tahmainen veri sai pitkät karvat liimautumaan toisiinsa. Kissan keho kouristeli, ja tämä yski suustaan lisää verta.
Uskopentu pystyi haistamaan veren kuvottavan hajun ja lähes maistamaan sen kielellään kuin hän olisi latkinut sitä suuhunsa veden tapaan. Siinä samassa hän tajusi vieraan kollin kehosta maahan valuneen veren alkaneen virrata maata pitkin häntä kohden kuin hän seisoisi alamäessä, vaikka maa hänen allaan oli tasainen. Hetkessä veri saavutti hänen käpälänsä, ja hän tunsi sen pyörteilevän ympärillään.
Kollipentu ei voinut kuin katsoa kuolemaa tekevää kissaa. Hän olisi halunnut edes sulkea silmänsä ja aistinsa hirveältä näyltä mutta hänen katseensa oli lukittuna kissan vihreisiin silmiin, jotka tuntuivat tuijottavan suoraan hänen sieluunsa. Ne näyttivät pohjattoman syviltä ja anelivat apua kuin tämä pystyisi näkemään hänet.
Kului silmänräpäys tai ehkä monta vuodenaikaa, hän ei ollut varma. Hiljalleen valo vihreissä silmissä alkoi kuitenkin sammua ja lopulta ne jäivät katsomaan eteensä lasittuneina, kun punaiseksi värjäytynyt kissa veti henkeä viimeisen kerran ennen kuin jäi makaamaan täysin paikoilleen.
Välittömästi sen jälkeen Uskopentu tunsi häntä ahdistaneen voiman irrottavan otteensa niin, että hän pystyi jälleen liikkumaan. Hän kiepahti ympäri lähteäkseen pakoon virtaavaa verta, jota tuntui tulevan loputtomiin. Nopea liike sai hänet kuitenkin liukastumaan, ja hän kaatui maahan upoten vereen, jota tunkeutui hänen korviinsa ja kuonoonsa.
Äkkiä likaisenvalkoinen kollipentu räväytti silmänsä auki ja loikkasi jaloilleen karvat pörrössä. Hän katsoi villisti ympärilleen mutta helpottui tajutessaan heränneensä hämärässä pentutarhassa. Yö oli laskeutunut leirin ylle, ja hän tajusi nukkuneensa koko loppupäivän. Hitaasti hänen kiivaasti lyönyt sydämensä alkoi rauhoittua, ja hän istui alas sammalien päälle yrittäen saada turkkinsa tasoittumaan, vaikka pelko pisteli edelleen hänen jokaisessa karvassaan.
"Uskopentu, mitä nyt?" uninen ääni sai hänet vilkaisemaan vierelleen, jossa Yöpentu oli kääntynyt hänen puoleensa silmät raollaan. Oliko hän herättänyt tämän? Hänen veljensä vaikutti kuitenkin olevan edelleen lähes puolinukuksissa.
"Ei mitään. Mene takaisin nukkumaan", hän kuiskasi ääni värähtäen, koska tällä kertaa hän ei halunnut herättää koko pesää. Hiljaa hymähtäen Yöpentu sulki silmänsä ja vain silmänräpäyksen jälkeen hiljainen kuorsaus kuului tämän suunnalta.
Näitkö painajaista? Utelias ääni kysyi ja sai Uskopennun säpsähtämään. Peittääkseen hermostuneisuutensa hän nuolaisi muutaman kerran rintaansa. Hän pystyi edelleen lähes tuntemaan tassuissaan veren virtauksen ja maistamaan veren maun suussaan. Uni oli tuntunut niin todelliselta. Siitä huolimatta yrittäen piilottaa mieltään edelleen kalvavan pelon hän vastasi:
Se oli vain unta.
**
"Uskopentu, mennään kysymään Orajapiikiltä, voisiko hän kertoa meille tarinan!"
ВЫ ЧИТАЕТЕ
Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus
ФэнтезиMyrskyklaanissa kasvaa utelias ja rohkea Uskopentu, joka löytää itsensä vähän väliä erilaisista vaikeuksista. Siitä huolimatta hän ei malta odottaa pääsevänsä ensin oppilaaksi ja myöhemmin yhdeksi Myrskyklaanin soturiksi. Yöstä toiseen aina syntymäs...
