Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

6. osa

Ilkeät keltaiset silmät tuntuivat tuijottavan Uskopentuun kuin kysyen, pitikö hän näystä, kun käpälä nousi maasta paljastaen näkymättömässä valossa välähtävät piikinterävät kynnet. Aika tuntui pysähtyvän. Äkkiä käpälä kuitenkin heilahti ja kynnet upposivat valkoisen turkin sekaan ja viilsivät ihoa kaulasta vatsan kautta lähes häntään asti kuin ohutta lehteä.

"Ei! Ei!" Uskopentu vinkui kauhuissaan ja yritti ravistaa päätään, jottei joutuisi katsomaan näkyä edessään. Hän puristi silmänsä kiinni mutta hänestä tuntui, että edes se ei auttanut vaan näky säilyi edelleen hänen mielessään yhtä elävänä kuin hänen silmiensä edessä.

Samassa hän tunsi terävän tönäisyn kyljessään ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Sen sijaan, että kauhistuttava näky olisi ollut häntä vastassa, hän tajusi tuijottavansa vihaisiin kellertäviin silmiin ulkona paistavan kuunvalon tunkeutuessa pentutarhaan sen sisäänkäynniltä. Yöpentu oli aivan hänen vieressään.

"Etkö voisi edes yhtä yötä antaa muiden nukkua!" tämä sähähti karvat pörrössä huomatessaan hänen olevan hereillä. Tärisevin jaloin valkoinen kolli kömpi istumaan ja yritti rauhoittaa hakkaavaa sydäntään. Hänestä tuntui, että sen ääni kaikui pentutarhassa niin, että Yöpennunkin täytyi kuulla se.

"A-anteeksi", hän sopersi, "tarkoitukseni ei ollut herättää."

"Niinhän sinä sanot joka kerta", hänen veljensä kivahti ennen kuin käänsi hänelle selkänsä ja asteli kauemmas heidän makuupaikallaan. Harmistuneena Uskopentu painoi katseensa käpäliinsä. Kuvitteliko tämä, että hän tarkoituksella näki painajaisia joka yö?

Aina heidän syntymästään asti Uskopennusta oli tuntunut siltä kuin Yöpentu olisi jotenkin etäinen. Tämä ei halunnut leikkiä hänen tai muiden pentujen kanssa vaan vietti enemmän aikaa omissa oloissaan, vaikka hän varta vasten tätä itse usein pyysi mukaan. Jos tämä jotakin hänelle puhui, se oli yleensä valittamista siitä, mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Oli kulunut lähes puoli kuuta siitä, kun hän oli nähnyt ensimmäisen kerran painajaista valkoisesta kollista, ja lähes joka yö sen jälkeenkin hän oli herännyt pesästä kauhuissaan sydän hakaten kuin se olisi irtoamassa hänen rinnastaan. Painajaiset eivät olleet koskaan olleet täysin samanlaisia mutta jokaista yhdisti se, että johonkin osaan soturin kehoa ilmestyi kuin tyhjästä verta vuotava haava. Veri oli alkanut virrata Uskopennun ympärillä ja aina tavalla tai toisella hän upposi verivirran joukkoon ennen heräämistä.

Nyt uni oli kuitenkin muuttunut enemmän. Ennen kerta toisensa jälkeen kuolevan kollin huomaamista hän oli nähnyt toisen kissan hahmon. Silmiä ja kynsiä lukuun ottamatta tämä oli muistuttanut enemmän tummaa varjoa kuin oikeaa kissaa, ja hän oli nähnyt tämän läpinäkyvän kehon lävitse valkoisen soturin ilmestyvän näkyviin.

Jos aikaisemmilla kerroilla haava oli ilmestynyt aivan itsestään, nyt tuntematon henkikissa oli tehnyt sen antamatta armoa. Haava oli näyttänyt aikaisempia unia vakavammalta ja verta oli tuntunut virtaavan paljon enemmän.

Vaisusti päätään ravistaen Uskopentu nousi jaloilleen. Hän ei halunnut enää nukkua tai ajatella untaan. Hän tuskin näkisi painajaista samana yönä uudestaan mutta silti unimaailmaan vaipuminen tuntui vastenmieliseltä. Sen lisäksi hän oli varma, että jos pitäisi unissaan vielä pienenkin äänen loppuyön aikana, Yöpentu kynsisi hänen turkkinsa.

Mitä jos menisit käymään ulkona? Ääni kollipennun mielessä ehdotti ja hän vilkaisi pentutarhan ympäri. Kaikki muut näyttivät kuitenkin olevan unessa, myös Yöpentu. Hän hiipi vähin äänin pesän sisäänkäynnille ja kuuli pisaroiden tipahtelua lehdiltä, mikä kertoi, että ennen kuun ilmestymistä näkyviin, oli täytynyt sataa. Hän kurkisti ulos aukiolle ja siristi silmiään kuun paistaessa suoraan hänen silmiinsä, mikä vaikeutti näkemistä muualle varjojen täyttämällä aukioilla.

Kauhu oli hiljalleen pyyhkiytynyt hänen mielestään ja jännitys alkoi kutkuttaa hänen vatsassaan, koska hän tiesi tekevänsä jotain kiellettyä edes harkitessaan lähtemistä pentutarhasta yöllä. Vielä viimeisen kerran selkänsä taakse vilkaisten hän lopulta astui kokonaan maidontuoksuisen pesän ulkopuolelle.

Putoilevien pisaroiden hiljaista ääntä lukuun ottamatta aukiolla oli hiirenhiljaista eikä edes pieni tuulen vire kahisuttanut lehtiä. Hiljaisuus merkitsi, että kukaan vanhemmista myrskyklaanilaisista ei todennäköisesti ollut liikkeellä.

Äkkiä valon välähdys leiristä ulos johtavan piikkihernetunnelin läheltä kiinnitti uteliaan myrskyklaanilaisen huomion. Tihrustaessaan oikeaan suuntaan hän näki valoa edessäpäin mutta se sai hänet jähmettymään. Kuu ei paistanut leirin sisäänkäynnin puolelle aukiolla, joten mistä valo oli lähtöisin?

Niskakarvat kohoten hän lähti hiljaa lähemmäs valonlähdettä ja varoi astumasta yhteenkään aukiolle syntyneeseen vesilammikkoon. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että aukiolla oli toinenkin kissa, joka tuijotti suoraan hänen suuntaansa. Hän nuuhki ilmaa mutta tavallinen Myrskyklaanin hajun lisäksi ei erottanut mitään erikoista.

Päästyään tarpeeksi lähelle ja erottaessaan keltaiset silmät hän säpsähtäen seisahtui painajaisten muistojen virratessa hänen mieleensä. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että kissa ei voinut olla sama. Tämä oli pitkäjalkainen ja savunmusta eikä tämän silmissä näkynyt kuin lempeyttä. Painajaiskissa sen sijaan olisi voinut olla minkä värinen tahansa, jos tämä olisi ollut näkyvissä kunnolla eikä pelkkänä varjona. Sitä paitsi unen kissa oli ollut vain osa unta.

Silmänräpäyksen jälkeen Uskopentu alkoi nielaisten kuitenkin epäillä itseään. Vähän matkan päässä odottavan kissan turkki häilyi aavistuksen läpinäkyvänä niin, että hän havaitsi vaivoin piikkihernemuurin tämän takana. Sen lisäksi jokin omituinen hohde kajasti tämän koko kehosta, mikä todennäköisesti oli hänen aikaisemmin huomaamansa valo. Näkikö hän sittenkin nytkin vain unta? Oliko kissa hänen edessään kuitenkin sama murhaaja hänen painajaisestaan? Hyökkäisikö tämä hänen kimppuunsa nyt?

Hän vilkaisi pelokkaasti ympärillään ja leiri alkoi yllättäen tuntua uhkaavalta. Siirtäessään katseensa takaisin savunmustaan kissaan hän tajusi tämän kadonneen. Silmiään hämillään räpäyttäen hän antoi katseensa kiertää uudelleen aukiolla mutta omituinen hohde oli poissa eikä muista kissoista näkynyt jälkeäkään.

Siinä samassa yhtäkkinen voimakas tuulenpuuska sai hänet horjahtamaan eteenpäin. Hän astui vahingossa vesilätäkköön ja inhosta inahtaen vetäisi etutassunsa pois vedestä. Valkoinen kolli ravisti pisaroita jalastaan ja katsoi lätäkön pinnan väreilyä.

Hän oli jo kääntymässä pois, kun väreiden kadottua jokin muu kiinnitti hänen huomionsa veden pinnalla. Uskopentu kumartui varovasti eteenpäin ja tajusi näkevänsä oman kuvajaisensa. Tajuttuaan pelästyneensä itseään hän tuhahtaen vetäytyi jälleen pois. Kissan kuva veden pinnalla ei kuitenkaan kadonnut. Sen sijaan valkoinen turkki lyheni ja muuttui tummanharmaaksi ja hän tajusi näkevänsä vaalean meripihkanväriset silmät. Etanalaikku.

"Uskopentu, mitä sinä oikein teet?"

________________________________________________________

- Satakieli