Another Sun (Blind Channel fanfic)

15. Silmästä silmään

Olli

Saavun treenikselle pari minuuttia myöhässä, mutta onneksi kaikki muutkaan eivät vielä ole päässeet paikalle. Aleksi ja Joel röhnöttävät sohvalla, ja kummankin päät kääntyvät nopeasti ovelle minun astuessani sisään.

"Moi Olli!" Aleksi huikkaa.

Mutisen jotain vastaukseksi. Ripustan takkini naulakkoon ja otan kengät pois, minkä jälkeen minun on kohdattava jätkät silmästä silmään. Tiedän heidän tietävän, ettei minulla ole viime aikoina ollut kaikki hyvin, koska olen ollut niin outo, joten pelkään kysymystulvaa. Toisaalta pelkään myös päinvastaista: sitä, etteivät he uskaltaisi kysyä mitään ja kaikille tulisi epämukava olo.

Kaikki pelkoni kuitenkin osoittautuvat turhiksi. Heti astuessani huoneeseen Joel sanoo:

"Tuupa tänne sitte."

Menen istumaan Joelin ja Aleksin väliin, sillä siinä on tyhjää. Joel kaappaa minut kainaloonsa ja silloin tajuan, että minun kannattaisi kertoa tilanteeni Aleksille nyt, kun meitä on vain me kolme. Tällä tavoin myöhemmin puhuessani muille jätkille Joel, Joonas ja Aleksi olisivat kaikki tukenani, ja kertomani olisi uutta tietoa enää Tommille ja Nikolle.

"Aleksi", aloitan.

Tämä kääntyy katsomaan minua hymyillen pienesti.

"Sä varmaan ihmettelit, mitä se aamunen oli."

Aleksi nyökkää purren huultaan.

"Mä oon ollu vähän... Allapäin viime aikoina. Mikään ei oo huvittanu eikä ruokakaan oo maistunu normaalisti. Käyn terapiassa... Joonas näki mut siellä toissapäivänä ja huolestu. Ne tuli Joelin kanssa käymään ja juteltiin vähän kaikesta. Mutta joo, tästä syystä oon ollu välillä outo. Ja sillon siellä terassilla, jos muistat, mä lähin vessaan tarkotuksella just ku se fani lähti tulee kohti. Mä rakastan meiän faneja yli kaiken, mut mua on alkanu ahistaa ihan törkeesti sosiaaliset tilanteet."

Siinä se kaikki nyt tuli, tiivistettynä muutamaan lauseeseen. Koko juttu kuulostaa itse asiassa melko pieneltä ja yhtäkkiä alkaa tuntua oudolta, että vain tuollaisenko takia minä käyn terapiassa.

Onneksi Aleksi näyttää kuitenkin ymmärtävän täysin. Tietenkin - eihän hän muuten edes olisi Aleksi.

"Mikset sä oo puhunu meille aiemmin?"

"No, ei tätä niin kovin kauaa oo jatkunu."

"Kuinka kauan tarkalleen?"

"En mä tiiä. Oon sekasin ajan kulusta. Mut terapiaan hain reilu kolme kuukautta sitten, neljä viikkoo sitten pääsin alottamaan."

"Saanko halata?" Aleksi kysyy yllättäen.

En vastaa mitään, mutta halaan tätä itse.

"Aina saa halata", sanon sitten.

Ovi kolahtaa ja pian Nikon ääni moikkaa meitä eteisestä. Heti perään kuuluu uusi kolahdus ja toinen, hieman vaisu moikkaus Tommin äänellä. Ihmettelen sitä hiukan, mutta päätän olla kysymättä mitään. Yllättävää kyllä, Joonas näyttää olevan myöhässä. Kello on jo kolme minuuttia yli yksi, eikä häntä näy missään.

Aleksi ojentaa minulle Red Bullin.

"Kiitti", hymyilen. "Tulee tarpeeseen. En paljon nukkunu taaskaan viime yönä."

"Red Bull antaa siivet", Aleksi imitoi Red Bull -mainosta nauraen.

Kohotan kulmiani ja ajaudun miettimään, mitä kaikkea tekisin, jos minulla olisi siivet. Totean, että juuri nyt lentäisin etsimään Joonasta, sillä alan olla hieman huolissani. Ehkä se on vain ahdistunut mieleni, ehkä ei, mutta en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ikinä myöhässä. Ellei jotain sitten ole sattunut.

Juuri silloin Tommin puhelin soi.

"Onks se Joonas?" kysyn nopeasti.

"Ei. Tuntematon numero", Tommi sanoo.

Hän vastaa puhelimeen ja kuunneltuaan hetken luurin toisesta päästä kuuluvaa puhetta tämän kasvot valahtavat valkoisiksi. Kaikki muutkin ovat huomanneet kauhun Tommin kasvoilla ja tuijottavat tätä säikähtäneenä.

Vihdoin Tommi katsoo meihin kaikkiin vuorotellen ja muodostaa suullaan nimen Kaisa.