Me kaksi ja muut

31. Kova hinta

"Anteeksi, voisitteko siirtyä pois potilaan luota", möreä miesääni pyysi multa, ja mä vastentahtoisesti erottauduin Vekusta. Mä tiesin, että Vekku ei tykkäisi jos haastaisin riitaa lääkäreiden kanssa.

Mä vetäydyin vähän kauemmas Vekusta ja päästin lääkärin sen luokse. Cessu katseli mun toimintaa sairaalasängyn toiselta puolelta, jossa se istui tuolilla. Mä olin niin hukassa siinä tilanteessa, ja joku nuori naishoitaja huomasi myös sen. Se ohjasi mut hienovaraisesti olkapäästä sängyn taakse Cessun luokse.

Mä olin röyhkeä, enkä noudattanut mutsin ja faijan elämänohjeita häätäessäni Cessun pois istumasta tuolilta.

"Onko kukaan koskaan opettanut sulle käytöstapoja", Cessu tuhahti ärsyyntyneenä.

"On, mutta niiden käytöstapojen noudattaminen on omaharkinteista", mä vastasin häikäilemättä ja otin Vekun vapaana olevan käden omaan käteeni. Vekun ihon kosketus rauhoitti mun sisällä loimuavia liekkejä.

"Sä sait olla ambulanssissa, mä saan istua Vekun vieressä, fair play."

"No mut haloo, naisten pitäis saada istua ja sä oot joku urheilija, mä en jaksa seistä. Sun pitäis jaksaa", Cessu supisi mulle. Se ilmeisesti ajatteli, että puhuminen saattaisi häiritä niitä hoitajia tai muita, jotka olivat tässä samassa huoneessa. Mua ei kiinnostanut, niin kuin ei yleensäkään.

"Jos sä välttämättä haluut istua, niin voit tulla mun syliin."

"Benjamin!" Cessu huutokuiskasi ja läpsäisi mua kevyesti rintaan.

Mä pyöritin silmiäni ja nousin ylös tuolilta. Cessu oli vitun ärsyttävä, mutta oikeastaan se ei haitannut mua niin paljon kuin yleensä. Nyt mua kiinnosti vain Vekku, Vekun vointi.

Mä polvistuin nyt toiselle puolelle sänkyä ja katselin Vekkua. Se näytti niin rauhalliselta, rauhalle kaiken ympärillä olevan hälinän keskellä. Joku mummo katsoi viereisessä sängyssä hiihtoa, ja huusi, koska Suomi ei pärjännyt. Mun teki mieli huutaa sille, että ensinnäkin Suomella ei ollut mitään mahdollisuuksia Norjaa vastaan ja että sen huutaminen ei millään tavalla edesauttanut ketään.

"Olitteko te potilaan omaiset?" vanhempi mieslääkäri kysyi multa ja Cessulta.

Me vain nyökättiin varautuneena.

"Potilas on nyt tutkittu, ja mitään vakavampaa ei ole löytynyt. Hänelle laitetaan suoraan suoneen veren hyytymisen estolääkettä, jolla pienennetään riskiä suurempaan aivovammaan. Nyt ovat ratkaisevat hetket sen kannalta, miten paha aivovamma on kyseessä. Mitä nopeammin saamme potilaan hereille, sitä paremmalta tilanne näyttää."

"Onks Vekulla aivovamma?" mä kysyin ääni kimeänä, ja sydän hakaten korvissa.

"Kyllä. Potilaan tajuttomuus erottaa aivotärähdyksen eli lievän aivovamman aivovammasta", lääkäri vastasi rauhallisena.

"Mitä se tarkoittaa?" Cessu kysyi vuorostaan. Se oli laskenut kätensä mun olkapäälle, ikään kuin pitäen mut ja mun tunteet paikoillaan ja rauhassa. Mä olin niin järkyttynyt, etten muistanut ravistaa kättä pois olaltani.

"Aivovamma tarkoittaa aivojen kudosten vaurioitumista. Se saattaa aiheuttaa potilaalle tajuttomuutta, pahoinvointia, kiputiloja, lyhyitä aukkoja lähimuistissa tai joitakin muita oireita."

Tää kaikki tuntui painajaiselle tai vähintään huonolle kirjalle, jonka lukeminen jäi ensimmäisille sivuille. Ainoa erotus oli, että nyt kaikki oli totta ja mun piti lukea joka vitun sivu. Onneksi Vekku puristi mun kättä vieden puolet siitä ahdistuksesta pois.

Hetkinen. Vekku puristi mun kättä. Mä käänsin katseeni salamana Vekkuun. Sen silmät olivat edelleen kiinni ja olemus poissaoleva.

"Sä puristat mun kättä", mä sanoin ääneen Vekulle samaan aikaan kysyvästi ja syyttävästi. Pystyikö se pyristamaan kättään tajuttomana?