Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

13. osa

Uskopentu loikki innoissaan Koituulen ympärillä, kun hänen emonsa epätoivoisesti yritti nopein nuolaisuin siistiä hänen pitkää valkoista turkkiaan, vaikka tämä oli monta kertaa käskenyt häntä pysymään paikoillaan. Hän onnistui kuitenkin aina olemaan liikkumatta vain silmänräpäyksen ajan ennen kuin kihelmöivät tassut taas liikuttivat häntä paikasta toiseen.

Suuri päivä oli alkamassa. Tänään Myrkkytähti nimittäisi hänet ja Yöpennun lopultakin oppilaiksi. Hän oli odottanut kuiden kulumista malttamattomana ja miettinyt lukemattomia kertoja, kenet klaanipäällikkö valitsisi hänen mestarikseen, ja viimein oli koittanut päivän, jona hän saisi sen tietää ja pääsisi leirin muurien ulkopuolelle.

Eikö olekin mahtavaa? Valkoinen pentu nyökytti itsekseen päätään. Sinusta tulee paljon parempi soturi kuin tuosta valittavasta kirppusäkistä.

Sivusilmällä hän näki Yöpennun istuvan hiljaa paikoillaan lähellä pentutarhan sisäänkäyntiä häntä ylimielisesti tuijottaen. Ajan kuluessa hänestä oli tuntunut, että tämä oli alkanut kartella häntä yhä enemmän kuin hänessä olisi kirppuja. Nykyisin hän ei kuitenkaan välittänyt veljensä käytöksestä, koska oli löytänyt Nummipennusta itselleen läheisimmän mahdollisen ystävän, jonka kanssa teki lähes kaiken yhdessä.

Hintelä tummanruskeatäplikäs kolli oli myös pentutarhassa emonsa kanssa ja vaikutti surulliselta. Uskopentu tiesi sen johtuvan ajatuksesta, että tämä joutuisi jäämään pentutarhaan ypöyksin kuun ajaksi ennen kuin tästäkin tulisi oppilas. Hän oli yrittänyt lohduttaa ystäväänsä, että aika menisi nopeasti ja pian he pystyisivät yhdessä harjoittelemaan oppilaina. Ajatus ei kuitenkaan ollut tuntunut piristävän toista pentua.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Myrkkytähden kutsuhuuto kiiri leirissä ja tavoitti myös Uskopennun. Korviaan höristäen hän kirmasi kohti pesän sisäänkäyntiä mutta ennen kuin hän ehti pujahtaa aukion puolelle, hampaat tarttuivat hänen häntäänsä. Vinkaisten hän yritti päästä irti Koituulen otteesta, kun tämä veti hänet takaisin.

"Uskopentu, rauhoitu!" naaras ärähti nyt hieman ankarammin päästettyään irti, "en halua muiden kuvittelevan, että olen kasvattanut pennun, joka ei osaa käyttäytyä edes oppilasseremoniassaan!"

Nolostuneena valkoinen kolli ymmärsi menneensä liian pitkälle ja painoi katseensa tassuihinsa. Hän mutisi vain epämääräisen anteeksipyynnön, koska tiesi, että Koituuli ei kuitenkaan kuulisi.

"Ollaanko täällä valmiita?" hyväntuulinen naukaisu kuului pentutarhan sisäänkäynniltä ja Ohdakemyrsky astui näkyviin turkkiaan ravistaen. Tämä seisahtui paikoilleen huomattuaan pesässä vallitsevan ilmapiirin ja kallisti kysyvästi päätään. Tällä kertaa Uskopentu piti suunsa visusti kiinni ja vain paineli sammalia etukäpälillään.

"Vai niin", hänen isänsä huokaisi kuin olisi hoksannut, mistä oli kyse, "tulehan Uskopentu, sinä voit kävellä minun rinnallani. Yöpentu, tule sinä ulos Koituulen kanssa."

Tämä työnsi tummanharmaata pentuaan lempeästi hieman lähemmäs mustavalkoista kuningatarta ja viittoili sitten Uskopennun luokseen. Emoaan vilkaisten hän luikki isänsä vierelle. Tämä kumartui alemmas maukumaan hänen korvaansa:

"Tämä on tärkeä päivä myös Koituulelle. Tiedän, että olet innoissasi, mutta haluat varmasti tehdä myös hänestä ylpeän."

Uskopentu nyökkäsi ponnekkaasti. Ei hän tarkoituksella ollut jättänyt tottelematta emoaan. Innostus vain oli saanut hallinnan hänen kehostaan eikä hän ollut pystynyt ajattelemaan, miten hänen pitäisi käyttäytyä klaanitoveriensa edessä.

"Katso minusta mallia niin tulet tekemään vaikutukset kaikkiin myrskyklaanilaisiin", Ohdakemyrsky kehotti ennen kuin astui aukiolle. Valkoinen pentu seurasi perässä eikä antanut itsensä edes värähtää, kun tassut upposivat kylmään lumeen.