Me kaksi ja muut

34. Ei vain historiaa

A/N: pitkästä aikaa... toivon että teille kuuluu hyvää. mulle ainakin kuuluu, vaikka aika kiireinen kesä jälleen edessä. tuntuu, etten osaa enää kirjottaa benjaminia ja että oon kasvanut tästä yli, mutta toisaalta loppukin häämöttää. pelottavaa.

○●○

"Mä haluun tatuoinnin."

"Etkä haluu", intin vastaan maaten vatsallani Vekun lattialla.

"Haluanhan", se kiisti mun väitteen.

"Hauatko oikeesti?" kysyin kääntyen selälleen, jotta näkisin sohvalla istuvan Vekun kasvot.

Meidän piti rakentaa palapeli yhdessä, mutta mä olin kyllästynyt siihen aika nopeasti. En mä voinut sille mitään. Mun aivot tarvitsivat jotakin stimuloivaa tekemistä, ja palapelin rakentaminen Vekun perfektionistisyyden ja jonkun ihme tekniikoiden kanssa oli hermoja raastavaa.

"Haluun. Mä haluun monta tatuointia. Varmaan jonkun leijonan ja sitten muumin ja jonkun luontokuvan, ainakin."

"Mut ootko sä nyt ihan varma? Ne on sun ihossa ikuisesti."

"Sä kuulostat ihan mun mummolta. Kyllä mä nyt tiedän, että ne on ihossa loppuelämän. Mä en oo tyhmä."

"Sun mummo oli varmasti hyvä tyyppi. Sun ei kannata ottaa tatuointeja."

Vekku potkaisi mua kylkeen ärsyyntyneenä ja jatkoi palapelin rakentamista. Se paineli paloja mielenosoituksellisen äänekkäästi paikoilleen.

"Älä puhu mun mummosta", Vekku vastasi mulle hetken kuluttua kiukkuisena.

"Anteeks, mä en tiennyt, että se on sulle herkkä aihe", vastasin silmiäni pyöritellen.

Vekku ei katsonut muhun päin, mutta kuuli varmasti mun äänensävyn. Vekku oli ollut koko päivän kireällä tuulella, ja mä tiesin, ettei sitä kannattanut silloin ärsyttää. Mä toimin kuitenkin hieman vastoin järjen. Olin kuin nuorallatanssija, paitsi en ikinä tanssisi nuoralla. Kuitenkin nuorallatanssijat toivat jännitystä yleisölleen horjumalla hieman, mutta ne eivät kuitenkaan astuneet sivuun narulta.

"Mun mummo kuoli viime syksynä."

"Ai–"

Olin hetken hiljaa Vekun edelleen jatkaessa palapelinsä tekoa. Sen silmät olivat keskittyneet pyötään, mutta huomasin sen jännittyneen kehonkielen. Asia ei tainnut olla sille niin helppo kuin  antoi olettaa.

"Mä oon pahoillani", sanoin sille ja silitin kädelläni sen jalkapöytää.

Mä halusin kertoa, että välitin siitä ja että välitin sen tunteista. En mä osannut. En mä ollut koskaan puhunut tunteista kenenkään kanssa. Välillä iltaisin halusin sanoa mun vanhemmille, että rakastin niitä, mutta ne kolme sanaa eivät vain lähteneet mun huuliltani. Samoin kävi tunteista puhumisen kanssa.

"Sen jälkeen mä muutin pois kotoa. Se oli mun ainoa tuki ja turva siellä. Ja kaikki tapahtui niin äkkiä. Se jätti mulle vain ton vaasin muistoksi siitä", Vekku kertoi ääni painuen lauseen edetessä.

Se osoitti kädellään vaasiin, joka oli sen sivupöydällä. En ollut aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Se oli hyvin pelkistetty ja näytti käsin maalatulta. Siinä oli violettia ja vihreää. Se ei sopinut tänne. Silti huomasin sen arvokkuudesta jotakin, mikä muistutti mua Vekusta.

"Mä oon pahoillani. Ja anteeks kun mä sanoin niistä tatuoinneista. Totta kai sä saat ottaa ihan minkälaisia tatuointeja sä ikinä haluatkaan. Mä en vaan tykkää muutoksesta."

"Turha enää selitellä. Mä en ikinä anna anteeksi", Vekku vastasi tyynen neutraalina.

Mä käännyin hiljaa vatsalleni ja yllätin mun saaliin silloin, kun se osasi vähiten odottaa. Vekku oli ehkä ihminen, jonka pystyi vähiten kuvitella kutiavan. Se kutisi, varsinkin jalkapohjista.