yksin, sinun

Osa 2. Laskuhumala.

Vanhassa kapakassa sauhuttelemassa kuivia vanilja sikareita oli nyt lempiharrastukseni kanssasi. Kritisoimme maailman menoa, se oli taas me vastaan muut. Olin huumassa sinuun jälleen kerran. Olit itse huumeaddikti ja jotenkin olit saanut minut koukkuun karismaasi jälleen kerran. 

Silmäsi kertoivat asioita monien vuosien takaa, joita vain ja anoastaan minä osasin tulkita. Olit kirjani, raamattuni, testamenttini. Näin uskottelin itselleni. Uskottelin, että osasin kieltäsi kuin vastasyntynyt osaisi etsiä emonsa lämpöä.

Ajauduin porukkaasi, ihmisiisi, eli niihin, jotka käyttivät naisia väärin omaksi edukseen. Kuten minua. Olit kuitenkin tehnyt virheen jättäessäsi minut taaksesi. Vuosien eroamisen jälkeen olin kasvanut kaiken paskan keskellä arktiseksi, jopa suurimmaksi viholliseksesi, itsenäisemmäksi.

Jossain vaiheessa huomasin sinun muuttuneen ihan eri ihmiseksi. Et ollut se jumala, jonka tavoittelua ihannoin vuosienkin jälkeen. Kieleltäsi lipui ainoastaan myrkkyä, jotaa olin katkonut kurkussani. Jesko. Sanon nimesi nykyään kuin se olisi myrkkyä kielelläni. Jotain kitkerää ja pahanmakuista. Me emme kestäneet vuosia niinkuin meidän oli tarkoitus. En ollut enään sinun sytytintikkusi, en ollut öljylyhtysi ja lasikuoresi. Runolintusi. 

Viimeinen riitamme, en edes muista mistä se oli, mutta se oli viimeinen tikki minulle, vaikka odotinkin sinun tulevan vielä takaisin. En tarvinnut sinua niin kuin tarvitsit huumeitasi.