suruja ja iloja, novelleja maan ja taivaan väliltä

Hämähäkin vaisto

TW- hämähäkit heh (ei kuitenkaan pahasti)

Istuin kivellä, metsän synkät lehtiverhot sumensivat silmiäni, enkä ollut enää varma mikä vuorokauden aika oli. Tai edes, mikä vuorokausi. Olin ollut yksin niin kauan, niin kauan. Vai oliko sekin vain mielikuvitustani?

Viileä tuulen vire suhisi korvissani kilpaa ötököiden kanssa, minun tuurillani olin jo saanut jonkun hengenvaarallisen pistoksen ja olin kuolemaisillani, se olisi varmasti ollut armollisempaa.

Vieressäni kivellä sammaleen päällä oli hämähäkki, se muistutti vähän tyttöystävääni. Katala, pelkuri. Koskaan ei tiennyt, mitä se tekisi seuraavaksi.

Sellainen Kati oli ollut, tai mitä luultavammin oli vieläkin. Mustat hiukset, hersyvä nauru ja kirkkaat jokilaakson väriset silmät.

Muistin kaikki yhteiset hetkemme, kuinka hän oli auttanut hoitamaan harvahampaista Siljaa. Kuinka olimme keinuneet leikkipuiston keinuissa aina auringonnousuun saakka. Kuinka olimme sanoneet toisillemme ne kolme pientä sanaa ensimmäistä kertaa.

Olimme kuitenkin toistemme ensi rakkaudet, ja hän luultavasti viimeiseni, ellen löytäisi tietäni ulos täältä. Mistä lie.

Olin ollut liian vihainen kuunnellakseni hänen selityksiään, olin vain juossut kauas pois hänen luotaan kyyneleet silmissä. Tiedän tiedän, ei minun olisi kannattanut itkeä. Mutta Kati satutti minua, enemmän kuin kukaan koskaan ennen.

Mutta me olimme silti Kati ja Riia, Riia ja Kati. Koulumme kuumin lesbo pari (-ja varmaan ainut). Mutta niin se vain oli.

Vieressäni huomaamattani hämähäkki oli kasvanut suureksi ja kavahdin hädissäni kauemmas. Räpiköin säikähtäneenä pois kiveltä ja kaaduin perseelleni sammaleen peittämälle maalle.

Hämähäkki oli yhtä iso kuin kivi, jolla olin istunut ja se vain jatkoi kasvuaan. Sen kahdeksan karvaista jalkaa koukistelivat ja nytkähtelivät. Sen silmät olivat kuin mustat aukot, ja ne tapittivat suoraan minua. Karvainen kroppa oli ällöttävä. Yäk, se sai minut kakomaan.

Lähdin taas juoksemaan , en kestänyt olla paikoillani tuntui kuin kaikki olisi vain syöksynyt päälleni, vähän kuin siinä Inception leffassa, missä seinät saattoivat kaatua päälle. Kaikki oli silmän lumetta.

Maa jalkojeni alla pehmeni, pehmeni ja pehmeni vähän lisää. Kunnes..

..Hätkähdin istumaan, kylmä hiki valui ohimoani pitkin ja hämärässä huoneessa varjot tuntuivat kuiskivan minulle.

"Riia, mikä sulla on?" kuulin Katin huolestuneen äänen vierestäni.

Kaikki äskeinen oli tuntunut niin todelliselta, niin aidolta.

Käpertyessäni takaisin Katin viereen, tajusin, kaikki ei ollut hyvin. Ei lähimainkaan.

Pystyin yhä kuulemaan hämähäkin, sen raajojen raksahtelun ja pienet askeleet maassa.

Se oli tulossa.

A/N Öm siinä olis nyt sitten ensimmäinen novelli ja tää kerto ihanasta Riiasesta, mitähän olis käynytkään kun tää tarina olis jatkunut, mullahan ois vaikka kuinka monta skenaariota valmiina mutta josko mä jätän tän vaan näin. Okei?

Bye bye <3

love by wwyrmi