Mulle tuli äsken juuri sellainen tajuamisen olo.
Sellainen tiedättekö kun ootte tiennyt jotain koko elämänne ajan mutta juuri sillä hetkellä te käsitätte sen. Se vaan iskeytyy mieleen.
Mä vaan rupesin ajattelemaan sitä kuinka pieni ja mitätön mä oon. Kaiken tän ihmismassan keskellä. Maailmankaikkeudelle mä oon merkityksetön, koska mä oon pienempi ja merkityksettömämpi kun muurahaiset meille.
Ja kuinka pieni ja mitätön koko ihmiskunta onkaan. Me vaan leijutaan pienen pienellä murikalla loputtomassa tyhjyydessä. Me ollaan aivan helvetin pieniä. Aurinko on meitä satoja, tai jopa tuhansia kertoja suurempi, ja aurinko suhteessa avaruuden moniin muihin kappaleisiin on myöskin aivan mitätön.
Tää ei oo sellainen pelottava tai masentava tunne. Mua ei ahdista, kuinka merkityksetön mä oon. Kenties päin vastoin. Yhdelläkään mun virheellä ei oo mitään väliä, sillä se ei vaikuta kaikkeuteen millään muotoa.
Juu kenties kaikki onnistumiset haihtuvat kaikkeuden mittakaavassa sekunneissa unholaan, mutta mitä väliä sillä on? Mä en oo syntynyt tähän maailmaan palvottavaks ja koko maailman nähtäväksi. Mä oon vapaa tekemään mikä mut tekee onnelliseks, koska jos mä epäonnistun, ei se haittaa. Jos mä onnistun, paras palkka siitä on se tunne minkä se mussa herättää.
Eipä mua kuolemakaan silleen pelota. Tietenkään mä en halua että mun kaverit ja perheenjäsenet joutuu jäädä kärsimään, enhän mä surua halua aiheuttaa, mutta itse kuolema ei pelota. Pikemminkin rauhoittaa. Ikuinen lepo, eikö se muka kuulosta ihanalta??? Mä ainakin rakastan nukkumista.
