Roihu

Luku 27: Keskeneräinen (Olga)

Mitä pitempään olemme Venäjällä, sitä enemmän tunnen koko olemukseni käpertyvän kasaan. Nämä tuoksut, tämä kieli. Kaikki se, mitä sisimpäni säilyttää syvällä piilossa haudattuna. Liv huomaa sen minusta heti, kun pääsemme aloittamaan työmme. Saamme jälleen metsän reunasta kokonaisen pellon käyttöömme, ja vaikka maisema muistuttaa paikkaamme Norjassa, kaikki tuntuu erilaiselta. Ilma, jota hengitämme ja metsän sankka, kaikkivoipa tuntu.

Meillä on paljon valmiina, ja koska Viktor on vetänyt uuden vaihteen päälle, löydämme väliaikaiset esiintyjät tavanomaista helpommin. Yksi neljästä uudesta on Livin tapaan entinen balettitanssija, ja vaikka Liv ei sano mitään, erotan epämukavuuden hänen olossaan joka harjoituksissa.

Epämukavasti olen minäkin. Vielä virallisten esitysten alkaessakin tunnen ilmassa raskaan, painostavan tunteen, kuin metsä vieressämme eläisi ja hengittäisi. Se ei johdu pelkästään hirviötapaturmasta, jonka muisto ei ole vieläkään hälvennyt. Se johtuu kotimaastani, siitä, miten kaukana ja lähellä sitä olen. Kaukana, koska en koskaan voisi elää täällä onnellisena. En voisi suudella Liviä kadulla, en pääsisi pakoon muistoja, jotka kahlitsevat minut itseensä. Ja silti kaikki tämä on niin lähellä, aivan kiinni ihossani, hengittämättömänä ja kipeänä.

"Liv", minä kuiskaan erään illan esityksen jälkeen. Kaikki on mennyt hyvin, tuntuu, että Ruotsissa sattunut hirviötapaturma on vain lisännyt ihmisten kiinnostusta sirkukseemme. Viktor on vielä kuin epävirittynyt viulu, mutta hän tuntuu olevan tyytyväinen uudistettuun esitykseemme. Olemme ensimmäistä kertaa päätyneet hyödyntämään myös muita telttoja. Sirkus on kierrettävää muotoa; osassa teltoista on alituisesti esitys käynnissä, osassa myydään herkkuja ja käsitöitä. Sirkuksessamme on ensi kertaa koskaan myös ennustaja. Minä halusin hänet ehdottomasti mukaan. Venäläinen vanhempi nainen, jonka kumara selkä ja tietämys kansanperinteestä viehätti minua heti. Viktor on tähän saakka suhtautunut ennustajiin epäröiden, ja hän sanoi, että ei olisi huolinut ennustajaa missään muussa maassa. Venäläiset naiset ovat kohdanneet silmästä silmään sellaisia asioita, joista monet kuulevat vain kerrottavan tarinoita.

Niin, kenties minulla on vain koti-ikävä. Istuudun tyynesti Livin viereen hänen kapealle sängylleen. Livillä on yhä esiintymisasu päällä ja meikki naamassa. Asu on kokonaan mustavalkoinen. Liv on jo riisunut siihen kuuluvan pitkän laahuksen, hänen yllään on vain shakkiruutuinen bodyasu ja kaikki korut ja koristeet. Meikki on heleä, iho kiiltää kuin helmiäinen. Hänen täyteläiset huulensa ovat raollaan, minun tekisi mieli suudella niitä, maistaa kevyttä huulikiiltoa niiden pinnalta.

"Mitä enemmän esiinnyn, sitä enemmän tämä tuntuu kodilta", Liv sanoo hymyillen. "Olen onnellinen."

Tartun Livin rystysiin ja suukotan niitä.

"Hyvä."

"En ole katunut hetkeäkään, että valitsin tämän elämän."

Hymähdän.

"En minäkään. Sittenkään."

Livin ilmeeseen tarttuu surumielisyyttä.

"Oi, ei tarvitse näyttää tuolta. Tämä elämä on tainnut ensimmäistä kertaa koskaan mahdollistaa sen, että voisin joskus olla onnellinen", selvennän.

"Etkö sinä ole koskaan ollut?"

"En, en sillä tavalla miten se yleensä käsitetään. Mutta nyt minun on ensi kertaa pitänyt aloittaa kaiken käsittely. Olen joutunut kohtaamaan kaiken, ihan kaiken, ja se on ollut sinun ansiotasi."

Liv asettaa molemmat jalkansa syliini ja kurottaa suukottamaan poskeani. Hänen tuoksuu makealta hajuvedeltä. Silitän hänen siroja jalkojaan ja tunnen, miten adrenaliini alkaa sykkiä suonissani. Siihen ei muuta tarvita, vain se, että hän on lähelläni.