Pienen prinesessan unelma

Diana

"Pääpystyyn, leuka ylös" äitini hoki jo hieman kyllästyneenä. Tämä oli päivän kolmas harjoitus.

Monet varmaan kuvittelevat että on ihanaa olla  prinsessa mutta ei. Se on kaikkea muuta kuin ihanaa.

Minut on pienestä pitäen opetettu syömään oikeilla aterimilla, kävelemään selkäsuorassa pääpystyssä ja leuka ylhäällä, opetettu että mitään kivaa ei saa tehdä.

Siskoni ja minä olemme täysin erinlaisia. Siskoni tykkäävät tästä, he tykkäävät pukeutua röyhelö mekkoihin ja meikata monta tuntia. He tykkäävät myös järjestää tanssiaisia sekö teekutsuja.

Minä taas olen aivan erinlainen. Haluaisin ratsastaa, perustaa pienen kivan perheen keskelle metsää. Haluaisin lukea pihalla ja juosta metsässä mutta sekin on kiellettyä. "Mitä jos vaatteesi likaantuvat?" Äiti hokee jatkuvasti.

Inhoan pitkiä mustia hiuksiani sekä vaatekaappiani jossa ei ole yksiäkään housuja tai viillapaitoja. On vain ne puhvihihaiset röyhelö mekot joita täytyy käyttää. On myös miljoonat eri korsetti vaihtoehdot. Ne kiristyvät ja puristavat.

Linnassa käy aina lauantaisin prinssi vaihtoehtoja jotka yleensä ovat vain niitä jotka ovat rikkauksien perässä. En jaksaisi vain tanssia ja kaataa teetä joka ikinen lauantai. Haluan muutosta.

Muutosta. Lysähdän istumaan lattialle selkä mutkalla. "Diana nyt heti ylös!" Äitini huutaa mutta en kuuntele. Ei en nouse vaikka nostettaisiin. "Diana!" Äiti jatkaa.

Nousin ja juoksin huoneeneeseni. Revin korkokenkäni pois jaloista ja mekon pois yltäni. Vaihdoin päälleni yökaapuni joka ei ole niin kiristävä.

Muistin että minulla oli kaapissani rikkinäinen käsipeili. Otin sen ja pienen hiussuortuvan käteeni. Vetäisin peilillä.

Mustia pitkiä hiuksiani tippui lattialle. Otin lisää hiuksia. Leikkasin. Pian hiukseni olivat kaikki saman mittaisia ja tasaisia.

Huoneeni oli kolmannessa kerroksessa joten ei ollut järkevää hypätä ellei tahtonut murtaa jalkojaan. Mutta jokin keino oli keksittävä.
En enää jaksaisi tätä paskaa.

En tiedä miten siinä onnistuin mutta olin päässyt pihalle. Pienessä laukussani oli vain rahaa ja valokuva perheestäni.

Satuloin Dasin ja lähdin tutulle metsä polulle rämpimään. Äitini oli kai niin tolaltaan käytöksestäni että oli painunut kutomaan. Isästä ei ollut aavistustakaan. Varmaan istui salissa kruunuaan kiillotellen. Siskoni olivat varmaan lukemassa tai jotain heille tapaistaan tekemässä.

Olin ratsastanut tunteja. Monta mutkaa ja ylämäkeä tuli kiivettyä kunnes pääsin kauniille kukkulalle josta näkyi suoraan järvelle.

Minulla ei ollut mukana vaatteita, pyyhkeitä tai hygieeniatarvikkeita. Mikä pahinta, ei edes nukkumapaikka. Tai ruokaa.

Sidoin Dasin puuhun kiinni ja lähdin tutkimaan maastoa. Se oli siisti harjun tapainen kukkula jossa oli paljon marjoja sekä erisuuntaisia johtavia polkuja.

Kävin peseytymässä järvessä ja puin sitten mekkoon takaisin päälleni. Keräsin hieman marjoja joita sitten söin ja päätin mennä istumaan Dasin viereen.

Kello ei ollut vielä paljoa. Auringosta päätellen vasta kahdeksan illalla. Siihen olisi vielä ainakin tunti kunnes saisin unen päästä kiinni.

Olin kerännyt marjoja liika enkä jaksanut syödä kaikkia. Sain idean. Otin yömekkoni pois päältäni ja asetin sen eteeni. Aloin maalata marjoilla kuvioita ja merkkejä paitaani. Se oli ainoa vaatekappaleen (ellei alusvaatteita lasket) mikä minulla oli mukana joten täytyyhän sen olla hieno.

Tunti kului nopeasti kun tanssahtelin ja lauleskelin uusi hieno mekkoon päällä. Lopulta minua alkoi väsyttää niin paljon että oli pakko laittaa nukkumaan. Etsin sopivan pehmeän paikan ja innostun silmäni kiinni.