Murtuneiden sydänten silta

2 - Kunhan ei asu Malakossa

Kerrostalon lasisten ovien takaa kävelee nuori hiukset hieman pörrössä. Tämä näky vahvistaa ajatustani siitä, että olen herättänyt hänet päiväunilta.

"Tässä ois nä avaimet", Ahla toteaa avattuaan oven ja ojennettuaan avaimet hoivaani.

"Kiitos paljon. Mukava muutes tavata, on ihan typerää ettei olla tavattu vielä, vaikka Isla ja Olga on tainnut olla jo pidemmän aikaa kavereita", naurahdan pienesti ja pudotan avainten yhteydessä olevan avaimenperän sormieni lävitse.

"Eipä mitään, ilo auttaa. Ja joo onhan se vähän noloa ettei oman siskon parhaan kaverin perhettä oo tavannut, mutta mikäs siinä", Ahla virnistää, ja päästää ilmoille makean haukotuksen.

En oikein tiedä mitä sanoa, tämä kohtaaminen on jotenkin vain liian awkward. Ehkä mä olen liian suomalainen tällaisiin ihmiskontakteihin. Tai sitten elän vain stereotypioiden maailmassa ja ajattelen, että pienikin hiljaisuus on jokaisen suomalaisen mielestä häpeällistä.

"Mitä varten muute tartteet noi kämpän avaimet?" Ahla kysyy yllättäen ja käännän katseeni takaisin avaimiin.

"Mä muutan Olgan kämppään, kunnes se palaa Ranskasta", hymähdän ja muistan sitten, että mulla on valtava vuori kannettavaa kotona odottamassa.

"Siitä puheenollen mun pitäis ehkä alkaa lähteen takas kotiin. Mulla on ideana siirtää asiat tänään ja aika alkaa käydä vähiin", naurahdan hermostuneena ja tunkaisen avaimet takkini vetoketjulliseen taskuun.

"Tarviiks sä apua? Mä voin kyllä tulla auttamaan, ei mulla oikeen muutakaan oo", Ahla yllättää juuri ennen kuin lähden. Ravistan hennosti päätäni. "Ei sun tarvitse, nauti vaan lomapäivistä".

Astelen asfaltille ja tajuan samassa, että minulla ei ole hajuakaan siitä, miten onnistun yksin kantamaan suuret huonekalut, kuten sohvan.

Käännyn äkillisesti ja näen Ahlan vielä oven lukon kimpussa. Ilmeisesti ovi ei halua mennä lukkoon. "Tai no, jos sä jaksat niin voisin mä sittenkin ottaa apua vastaan. En oikein tiedä miten kannan sohvan. Tai no ei se mahdu autoonkaan, mutta pitää miettiä jotain", huokaisen ja näen miten Ahlan katse siirtyy tämän tummien hiusten takaa minuun.

"Voin tulla. Jos venaat vaa hetken ni käyn vaihtamassa nä vaatteet. Otan meidän pakettiauton avaimet mukaan, jos sulla on ajokortti ni voidaa mennä sillä", Ahla mainitsee ja nyökkään. Samalla, kun Ahla käy yläkerrassa, lähden hakemaan autolta tarvitsemiani asioita, kuten lompakkoa ja avaimia.

×

Napauttelen Ahlan perheen pakettiauton rattia liikennevaloissa. "Tää on kauheen ruuhkanen alue", Ahla jutustelee vierelläni etupenkillä.

"Joo tämmöstä on kans tossa Solaisten isoimmassa risteyksessä", naurahdan ja päästän jalkani kaasulle.

"Sä siis asut Solaisilla?" Ahla kysyy ja kuulen tämän takin kahinasta sen, että hän kääntyy katsomaan minuun. En käännä katsettani pois tiestä. En enää vuoden 2019 jälkeen.

"Joo sielläpä hyvinkin", nyökkään.

"Jännä, aattelin et asuisit Itä-Hakakoskella, kuten siskos. Ei siinä, niin kauan ku ei asu Malakossa niin mikä tahansa kaupunginosa on hyvä", Ahla naurahtaa ja en voi olla samaistumatta häneen.

Hakakosken läntisellä puoliskolla on 2 suurempaa kaupunginosaa, joista toinen on Malakko ja toinen Solainen. Solainen on hyvä paikka asua, siellä on paljon lapsiperheitä ja koulutuspaikkojakin löytyy jonkin verran, vaikka ne itäisen puolen vieressä kalpeneekin. Malakko puolestaan on ihmisen painajainen. Malakkoon on rakentunut nistien ja diilereiden rintama, jonka ohi on miltei mahdotonta päästä etenkin ilta seitsemän jälkeen. Malakossa olevat yritykset joutuvat miltei heti konkurssiin ja siellä tapaturmien ja onnettomuuksien määrä on prosentuaalisesti suurempi, mitä muualla Hakakoskella.