Murtuneiden sydänten silta

8 - Värikäs tulevaisuus

17.11.2019

Istuskelen eteisessä rahilla ja sidon Conversejen nauhoja. Minua jännittää. Minua jännittää niin paljon.

Kuulen liikehdintää eteisen oviaukolta, ja käännän katseeni isääni.

"Noniin, mimmosilla fiiliksillä lähet ajokoetta suorittamaan?" isäni kysyy lempeä hymy kasvoillaan.

"Jännittää. Aika paljonkin", vastaan ja raavin niskaani.

"Hyvin se menee", isä lohduttaa ja halaa minua. Halaan häntä takaisin.

Olen täyttänyt pari kuukautta sitten 16. Olen saanut erityisluvan ajokortin suorittamiseen jo tässä iässä, ja isäni taitavana ajajana on suostunut olemaan opettajani.

Ajaminen alkuun tuntui todella tönköltä, mutta isän ohjeilla ja kovalla yrityksellä aloin lämpenemään, ja pääsin viimein kokeilemaan ajamista autokoulun läheisellä tiellä.

Alkoi olla jo myöhä, ja katuvalot valaisivat hämärtyvää iltaa.

"Voitaisiin ajaa tosta risteyksestä suoraan ja harjotella parkkeeraamista tohon leipomon pihalle", Rauno Kaarnakari ehdottaa ja osottaa läheisen leipomon pihalle. Nyökkään hyväksyväisesti suunnitelmalle, ja lähden ajamaan risteyksestä yli.

Yhtäkkiä kuuluu järkyttävä kolaus oikealta puoleltani. Säpsähdän ja tunnen jonkin lyöttäytyvän kovalla paineella vatsaani. Käännän katsettani, ja tajuan, että toinen auto oli törmännyt meihin.

×

En saa selvää ympäristöstäni. Kuulen hälinää, mutta en saa puheesta selvää. Ainoa minkä ymmärrän, on se, että minuun sattuu. Ja se, että haluan isäni luo.

×

Tunnen herääväni. Vaikka minulla on levännyt olo, minua väsyttää ja kolottaa. Tunnen jonkun pitävän kädestäni kiinni. Avaan hitaasti silmiäni, ja näen Olgan kyyneleiden valtaamana vieressäni.

Olen sairaalassa.

"Mitä tapahtu?" kysyn Olgalta, joka säikähtää. Hän oli ilmeisesti omissa maailmoissaan.

"Rymy olit kolarissa.. Oon niin kiitollinen, että oot elossa", Olga parahtaa ja puristaa kättäni tiukemmin.

"Missä iskä on? Onko se jo parantunu?" kysyn muistaessani tapahtumat.

"Rymy rakas. Iskä, se ei selvinnyt. Sen vammat oli liian pahat", Olga sanoo ääni katkeillen. En usko. En suostu uskomaan. Ei.

Katson tyrmistyneenä murtunutta sisartani ja en saa ääntä ulos suustani. Kyynel valahtaa poskelleni ja onnettomuusillan tapahtumat pyörivät mielessäni.

Käteni tärisevät, en saa happea, yritän haukkoa, mutta jokin estää sen. Olga nousee halaamaan minua ja romahdan täysin.

×
17.7.2022

Koitan pyyhkiä kasvoni vallanneita kyyneleitä pois, mutta Ahla lopettaa aikeeni. Hän vetää käteni pois kasvoiltani ja kääntää ne katsomaan hänen kasvojaan.

"Anna kaiken vaan tulla ulos. Älä pidättele sun tunteita, ne patoutuu ja joskus on niin suuret ettei niitä enää siedä", Ahla kuiskaa ja en enää kestä. Tunnen Ahlan kädet kietoutuvan ympärilleni ja nojaan pääni tämän olkapäälle. Minulla on niin ikävä isääni. Hän on ollut aina puolellani, ja syy miksi hän ei ole täällä olen minä. Minä ja huolimattomuuteni. Jos olisin katsonut risteyksen kunnolla ennen sen ylittämistä, tältä oltaisiin vältytty.