Alisen väkeä

3. Alinen

Vartijoiden joukko ei kulkenut kauas. Saapuessaan keskuspuistojen risteyksen kupeeseen joukko seisahtui suuren metallioven edustalle. Ovi näytti aivan normaalilta kerrostalon sähkökeskuksen palo-ovelta, sen pinnalla komeili varoitustarra, joka kertoi sähköiskuvaarasta.

Tapio seisahtui oven edustalle ja tarttui sen kahvaan. Hän ei käyttänyt avainta, vaan painoi vihreäihoisen kätensä ovea vasten. Oven pintaan näytti kaivertuvan geometrisia symboleita ja vieraita aakkosia, jotka loistivat himmeää valoa. Ronja tunsi ilman sähköistyvän, kun Tapio veti oven auki.

Ennen kuin Ronja ehti sisäistää oviaukosta paljastuvaa näkymää, hänet retuutettiin eteenpäin. Vasta kun häntä raahanneet vartijat astuivat ovesta kiviselle tasanteelle, hänen silmänsä suurenivat.

Maisema hänen edessään oli henkeäsalpaava. Heidän edessään aukesi valtava, kupolimainen luola ja maanalainen kaupunki, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. He seisoivat kalliojyrkänteellä, joka oli kaupungin kattojen yläpuolella, mutta edes niin korkealta Ronja ei nähnyt luolan kattoa, joka kohosi ylös pimeyteen. Tila avautui oven jälkeen molemmille sivuille, raaka kallioseinä jatkui silmän kantamattomiin.

Kaupungin korkeiden talojen yläpuolelle kohosi kivisiä pylväitä, jotka tukivat luolan kattoa. Erästä pylvästä pitkin valui vesivirtaus, joka pirstoutui terävää kivipylvästä vasten ja satoi hienona sumuna pylvään ympärillä olevien talojen katoille. Siellä täällä talojen väleissä näkyi kirkasvärisiä neonvaloja, jotka halkoivat luolan pimeyttä. Kapeiden, korkeiden rakennusten harjakatot heijastivat valonlähdettä, jota Ronja tuijotti mykistyneenä. Kaupungin ylle kohoavan rakennuksen, kuin katedraalin, teräväpäisten tornien yläpuolella leijui valtava, keltaista valoa loistava valopallo, melkein kuin pieni aurinko. Valopallo valaisi hyvin katedraalia lähimpänä olevia kortteleita, mutta mitä kauemmas valonlähteestä Ronjan katse kulki, sen synkemmältä kadut näyttivät. Kaupungin ulkoreunalle valo ei ylettynyt lainkaan.

Selvä, tämän on pakko olla unta, Ronja ajatteli. Ei ole mitään mahdollisuutta, että jotain tällaista voisi olla mahdutettuna kerrostalon sisälle. Ellei...

Hän käänsi päätään ja katsahti taakseen. Metalliovi, josta vartijajoukko oli juuri kulkenut, oli kadonnut. Heidän takanaan oli vain luolan halkeillut kallioseinä, jota pitkin valui pieniä vesipuroja.

Oliko ovi ollut jonkinlainen portaali?

Vartijat lähtivät retuuttamaan Ronjaa eteenpäin. Hän laittoi merkille, kuinka heikoilta hänen jalkansa yhtäkkiä tuntuivat ja hän tunsi orastavan päänsäryn kolkuttelevan takaraivollaan. Heidän kulkiessa kaltevaa sorapolkua alaspäin Ronja katsahti vartijoihin, jotka kantoivat yhä tajutonta, valkohapsista hahmoa, joka oli aikaisemmin pelastanut Ronjan hengen. Mitä nämä olennot halusivat heistä? Selvästi hänen pelastajansa oli jotenkin sekaantunut tähän sekopäiseen maailmaan ja sen outoihin olentoihin, mutta hänellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Mitä hänelle tapahtuisi, kun olennot saisivat selville, ettei hänestä ollut mitään hyötyä?

Sorapolku laskeutui kaupungin mukulakivikatujen tasalle ja vartijajoukko marssi kaupungin katedraalia kohti. Ronja katseli maanalaista kaupunkia ympärillään, sen ulkoreunan koruttomuus ja kolkkous muistutti häntä lastenkodista, jossa hän oli kasvanut. Kadut olivat autioita, kaikki vaikutti olevan rikkinäistä ja likaista, eikä ympäristössä ollut sielua. Muutaman korttelin päästä he saapuivat sillalle, joka ylitti turkoosina hohtavan, kapean joen.

Ronjan olo huononi, kun he kulkivat siltaa pitkin. Hänen askeleensa alkoivat olla kompuroivia, eikä hän olisi pysynyt pystyssä ilman vartijoiden tiukkaa otetta hänen paljaista käsivarsistaan. Häntä heikotti. Tuntui siltä, kuin ilmassa ei olisi ollut tarpeeksi happea. Oliko luolan ilma niin ohutta, ettei sen happipitoisuus riittänyt hänen keuhkoilleen, jotka olivat tottuneet ulkoilmaan?