Alisen väkeä

7. Kapinalliset

Kapinallisten joukko, joka oli lähtenyt pelastusretkelle Aliseen, koostui viidestä olennosta. Ryhmän johtaja, tontturouva Marjatta Ullakko, oli ainoa, joka esittäytyi Ronjalle Alisen varjoisalla kujalla. Hän tarttui Ronjan käteen pikkiriikkisellä kourallaan, leveä virnistys ryppyisille huulilleen kaartuneena. Virnistys paljasti tämän vaaleankeltaiset, terävät hampaat. Miksi tontulla oli noin pahaenteinen hammasrivistö? Ronjan mielikuvat satujen pulskista, parrakkaista tontuista musertui hyvää vauhtia hänen silmiensä edessä. Marjatta vaikutti vähän jopa pirulliselta, kun hän loi Aarniin paljontietäviä katseita ilkikurinen virnistys liimattuna huulilleen.

Ronja ei ollut varma, halusiko hän edes tietää mitä pitkät, viipyilevät katseet merkitsivät.

Muut kapinalliset eivät tuhlanneet aikaa esittäytymisille. Vihreäihoinen jatulinainen, jonka ruumiinrakenne muistutti erehdyttävästi jääkaappia, nappasi uupuneen Aarnin käsivarren leveiden, lihaksikkaiden olkapäidensä ylitse ja auttoi tämän viereisen rakennuksen kattotasanteelle. Jatulilla oli voimakkaat, vihreäihoiset käsivarret, jotka paljastuivat mustan hihattoman paidan alta, lyhyeksi ajellut, tummanvihreät hiukset ja paksujen huulten välistä ylöspäin kaartuvat torahampaat.

Toinen, ihmismäisempi olento, jolla oli samankaltainen sotilaallinen ruumiinrakenne kuin Aarnillakin, otti tehtäväkseen Ronjan auttamisen. Miehen lyhyeksi leikatut, ruskeat hiukset paljastivat pitkät, suipot korvat, joita Ronja huomasi tuijottavansa kiusallisen pitkään miehen kiskaistessa Ronjan rakennuksen katolle. Miehen kasvot olivat yllättävän nuorekkaat, eikä Ronja uskonut tämän olevan häntä vanhempi. Kun Ronja pääsi rakennuksen katolle, mies hymyili hänelle ennen kuin kääntyi ja käveli muiden kapinallisten seuraan.

Nämä olennot olivat aivan erilaisia kuin Tapio ja Alisen vartijat.

Katolla odotti kolme olentoa lisää. Kaksi pientä, kaarnaihoista olentoa poukkoilivat muiden ympärillä, selvästi ilahtuneina Aarnin näkemisestä. Ne olivat niin nopealiikkeisiä, että Ronjan oli vaikea tarttua mihinkään yksityiskohtaan niiden ulkonäössä. Niiden olemus oli epäselvä ja häilyvä, ne olivat melkein kuin kummituksia.

Ennen kuin he jatkoivat kulkuaan, Aarnin mittainen, todella hoikka poika asteli joukon keskelle. Hän pyöritteli käsissään sinistä, lempeästi kiemurtelevaa energiaa ja päästi sen sitten lennähtämään ylöspäin. Ronja katseli, miten sininen energia kasvoi, kuroutui ohueksi kalvoksi ja muodosti kapinallisten pelastusjoukon ympärille kupolin, joka heti muodostuttuaan katosi näkyvistä. Poika pyyhkäisi mustia hiuksia kasvoiltaan suipon korvansa taakse tyytyväisenä hymyillen.

"Hyvä, kiitos, Pitkä-Pietu", Marjatta sanoi hymyillen. "Nyt edes vartijat eivät näe tai aisti meitä."

He jatkoivat matkaa luolakaupungin talojen kattoja pitkin, suunnaten kohti kaupungin ulkoreunaa. Ronja oli hyvä kiipeilijä, joten hän ei tarvinnut apua pysyäkseen kapinallisten vauhdissa. Aarni taas oli aikaisemmasta ponnistelustaan yhä niin uupunut, että tarvitsi apua päästäkseen etenemään muun ryhmän kanssa. Ronja laittoi merkille, miten kärsivällisesti ja lempeästi muut kapinalliset auttoivat häntä. Samalla hän katseli näiden kasvoilla viivähtäviä, helpottuneita ilmeitä.

Tapio oli kutsunut Aarnia kapinallisten johtajaksi, kun he olivat tulleet vartijoiden kiinniottamiksi. Kapinalliset olivat selvästi huojentuneita siitä, että he olivat saaneet johtajansa takaisin.

He pääsivät vartijoiden huomaamatta kaupungin ulkoreunalle parissa tunnissa. Ronja oli helpottunut siitä, miten tapahtumaköyhästi heidän matkansa oli sujunut, kun hän kiipesi kapinallisten perässä alas rakennuksen katolta.

Kallioseinässä heidän edessään oli pieni, hentoa sinistä valoa kipunoiva halkeama. Kapinallisten lähestyessä kipunointi kasvoi kasvamistaan. Kun he pääsivät sen luokse, portaali oli kasvanut ovenkokoiseksi, hohtavareunaiseksi aukoksi, josta näkyi harmaa, tuttu kaupunkimaisema. Ronjan huulilta vapautui helpottunut huokaus.