The so called "Secret" [GxG]

1|Ensimmäinen

Ensimmäinen koulupäivä. Uusi koulu. Uusi alku. Uusi asu. Uusi koti. Uudet piirit. Kaikki tulisi olemaan uutta.

Minä, isoveljeni Kai, isosiskoni Vilja ja äitini Kati, muutimme kesäloman aikana uudelle paikkakunnalle kolmen tunnin ajomatkan päähän kotikaupungista.

Me oltiin kaikki tarvittu vaihtelua.

Mä aloittaisin yhdeksännen luokan, Kai ammattikoulun ja Vilja lukion. Kai ja Vilja oli kaksosia, ei identtisiä, eikä kovin läheisiä.

Meidän muutolle oli monia hyviä syitä. Vilja haki tänne lukioon, äidin työpaikka joutui konkurssiin ja hänen piti etsiä uusi, Kai erosi tyttöystävänsä kanssa ja no minun kiusaaminen olivat osa syitä muutolle.

Kaikki olivat ihan tyytyväisiä. Ja vaikka talo ei ollut mikään iso, me kaikki neljä mahduttiin tänne todella hyvin ja asetuttiin kodiksi jo ensimmäisten viikkojen aikana.

Kaikki kuulosti niin kliseiseltä. Ainoa mitä multa puuttui oli tiimalasi keho, kaverit, poikaystävä, kliseinen rakkaustarina ja isä.

Mutta muuten, kaikki oli ihan kuin kliseisen kirjan alussa. Kliseinen sana on muuten tosi ärsyttävä, mutten mä osaa rajoittaa sen käyttöä, kun kyse on elämän kertaamisesta tai oikeastaan ihan mistä tahansa muusta.

Katsoin peilikuvaani ja purin poskeani mietteliäänä. Ei mun vaatteissa ollut mitään vikaa, itse asiassa mä pidin tästä asusta hyvin paljon, mutta mun keho ei vaan muotoutunut vaatteiden kanssa niinkuin olin kuvitellut.

"Joko lähdetään? Pääsette mun kyydillä kouluun!", äidin ääni kuului jostain päin taloa ja mä tungin reppuuni laturin ja päiväkirjani, johon mun pitäisi alkaa kirjoittaa ajatuksiani lukuvuoden alusta loppuun asti, niinkuin uusi terapeuttini oli pyytänyt.

Mä en ollut sellainen tyyppi joka kirjoitti päiväkirjoja. Oikeastaan mä vihasin sellaista. En mä osaa kirjoittaa ajatuksiani yhteenkään vihkoon, pelkäämättä tai ahdistumatta siitä, ettei vihkoon kirjoitetut asiat pysyisikään salaisina. Olisin halunnut polttaa kirjoittamani tekstit suoraan kun ne olivat paperille ilmestyneet.

"Mulla on työhaastattelu huomenaamuna joten huomenna saatte keksiä omat kyytinne kouluun", äiti sanoi meidän istuessa autossa.

Kai ja Vilja istuivat takapenkillä ja minä istuin äidin vieressä etupenkillä, tosin kuuntelematta tämän juttuja. Kuulokkeista kuului K-pop genren musiikkia. Mä olin vuosi sitten pahimpina aikoina nähnyt netissä tyttöbändin ja kiinnostuin sitten siitä.

Veljeni ei älynnyt k-popia, mutta hän olikin aivoton tollo. Sisko oli ostanut mulle synttärilahjaksi paidan, jossa oli aasialaisten poikien kuvia, mutta se päätyi päivän päätteeksi roskiin. Enhän minä edes kuunnellut yhtäkään poikabändiä ja tietääkseni siskoni tiesi sen erittäin hyvin.

Koululle saavuttua Kai ja Vilja poistuivat autosta ja äiti pyysi minua hetkeksi jäämään.

"Älä välitä muiden mielipiteistä, ole vain oma itsesi. Sinä riität", äiti sanoi hymyillen ja puristi kättäni. Mä nyökkäsin päätäni kiusallisesti ja poistuin autosta.

Äiti yritti kai rohkaista minua ja olin siitä kiitollinen, vaikkei hänen sanat tepsineet ollenkaan. Olin kamalan epävarma kehostani, tai kaikki varmasti ovat joskus olleet, mutta minun tapauksessani, kehoni takia minua kiusattiin entisessä koulussa, eikä minulla ollut kehoni takia kavereita. Harvoin oli ihmisiä, jotka olisivat ymmärtäneet.

Mahaa minulla oli, selässä oli läskiä, kasvoissa, leuassa ja varpaissakin oli läskiä, kädet olivat paksut, reidet olivat ylipaksut, eikä minulla todellakaan ollut tiimalasi kehoa, niinkuin useimmilla entisen kouluni tytöistä. Rinnatkin puuttui, eikä kehoani koristanut mikään muu kuin kaikki ihokarvani.

Tässä vaiheessa joku voi ajatella, että olisin hengenvaarallisesti läski tai jotenkin muuten tosi isokokoinen. Olin enemmänkin pyöreä, pienellä lisällä. Tai isolla, kukin näkee sen miten haluaa.

Ihmiset ympärilläni eivät ainakaan katsonut suuntaani. Tai pari katsoi, muttei heidän kasvoilla ollut tuomitsevaa ilmettä. Ehkä?

Äidin auto oli jo hävinnyt koulun pihasta, eikä minulla ollut enää mahdollisuutta paeta paikalta. Oli vain kohdattava ongelmat ja haasteet, ei ollut enää mahdollisuutta sivuuttaa ongelmia tai haasteita. Se oli nyt vain pakko mennä ja tehdä tarvittava. Koulu oli käytävä loppuun ja sitten pääsisi takaisin kotiin.

Mulla oli todella orpo olo, kun ihmiset olivat hävinneet koulun käytäviltä. Mulla ei ollut mitään hajua mihin mennä, eikä katossa roikkuvista kylteistäkään ollut kovasti apua.

"Etkös sinä ole se uusi oppilas? Vai olenko aivan väärässä? Ulpu?", takaani kuului ja käännyin säikähtäneenä katsomaan taakseni. Nyt edessäni seisoi lempeästi hymyilevä nainen, jolla oli pari kansiota ja paperikasaa käsissä.

"Joo", sanoin sitten hiljaa ja nainen nyökkäsi päätään edelleen lempeästi hymyillen.

"Hyvä että löysin sinut", tämä sanoi. "Minä voin ohjeistaa sinut oikeaan luokkaan. Siellä on varmaan esittelykierroksia meneillään."

Nyökkäsin päätäni ja lähdin seuraamaan mukavaa naista.

"Olen muuten tämän koulun opo, Tuulia Pyykkönen", tämä sanoi hymyillen ja pysähtyi yhden, ilmeisesti luokan eteen. "Tässäpä on sinun luokka, siellä saat varmasti sietää lukujärjestyksen ja muut tärkeät tiedot. Jos tulee asiaa tai kysyttävää niin tuolla käytävän perällä on minun huone, sinne saa tulla juttelemaan minun kanssa."

Nyökyttelin päätäni ja tämä opettaja tai Tuulia avasi oven avaimilla.

"Hei Mikko, tässä olisi vielä yksi oppilas tänne", Tuulia sanoi luokassa olevalle parrakkaalle miehelle, joka katsoi meitä hymyillen. "Meneppä Ulpu sisälle", nainen sanoi tyrkyttävästi ja menin varovasti luokan sisälle seisoen mahdollisimman lähellä seinää. "Nähdään Mikko sitten iltapäivällä palaverissa."

"Oukki doukki!", Mikko huudahti ja heilautti kättään Tuulialle joka poistui luokasta hymyillen. Mä seisoin edelleen seinän vieressä ja Mikko kääntyi katsomaan minuun päin. Mutta taisi kaikki muutkin katsoa minua. "Mihinkähän minä sinut laitan istumaan?", Mikko mietiskeli ääneen hieroen partaansa typerästi. "Tuossa olisi tuo etupenkin paikka, käykö se?"

Mä nyökyttelin taas päätäni ja laskin reppuni pulpetin tuolin selkänojalle, ennen kuin istuin kyseiselle tuolille.

"Me kyllä pidettiin esittelykierros juuri äsken, mutta pitäisikö minun vaikka sitten esitellä kaikki?", Mikko mietiskeli taas ääneen ja nyökytteli sitten päätään. "No aloitetaan vaikka eturivistä, vai mitä sanotte?" Luokasta kukaan ei edes nostanut katsettaan Mikkon. "Noniin, ensimmäisen rivin etupaikalla on..."

Mikko jatkoi luokkalaisteni esittelyä, mutten mä oikeastaan edes kuunnellut. Tuskin mä täällä ystäviä tekisin, enkä usko, että minun tulisi tietää kenenkään nimiä. Eihän minulla olisi ketään kenelle puhua luokkalaisistani. Tai ei ketään ystävää, terapeutti Eila vain.

"Ja luokan keskellä vasemman seinän puolella on Yuta", kuulin Mikon sanovan, jolloin minun katse nousi. Yuta ei ollut suomalainen nimi, saatikka yleinen nimi Suomessa. Mä vilkaisin taakseni ja huomasin pulpetilla päätään lepuuttavan tytön aurinkolasit päässä. Me oltiin sisällä, mitä se niitä täällä puki?

"Yuta nostaisitko pään ylös niin muutkin näkee sinun kasvot?", Mikko kysyi ystävällisesti, muttei tytöltä tullut minkäänlaista reaktiota. "No hän on varmaan väsynyt, ehkä ensimmäinen koulupäivä jännitti", Mikko puheli taas yksikseen ja jatkoi muiden esittelyä.

Mä keskityin taas vajoamaan ajatuksiini ajattelematta sitä, että koulu loppuisi tänään jo ruokailun jälkeen. Äiti varmaan tulisi hakemaan minua ja pommittaisi ensimmäiset kysymyksensä: "Onko nälkä?", "Saitko kavereita?", "Eihän kukaan kiusannut sinua?".

Ja mä olin yllättynyt, ettei kukaan ollut vielä edes huutanut "Läski!" minulle. Ihmiset ympärilläni tuntuivat yllättävän rennoilta, mutten vielä asettanut mitään hyviä odotuksia. Ensimmäisinä päivinä ne valitsee silmätikut ja loput kouluvuodesta huutelee, lyö, potkii ja kuristaa.