The so called "Secret" [GxG]

4|Neljäs

Ensiviikolla olisi ensimmäisiä kokeita. Äidinkielestä ja yhteiskuntaopista. Ja minua väsytti kävellä koulun käytävällä koulun loputtua. Käytävillä tuskin oli ketään, sillä kaikki oli lähtenyt kiireellä kotiin perjantain vuoksi.

Kiva, että muilla oli hauskaa viikonloppuna. Minulla se meni läksyjä tekemällä ja no varmaan tuleviin kokeisiin lukemalla, sekä sarjoja katsoessa.

Kuitenkin käytävällä kävellessäni aloin kuulla tuttua musiikkia ja uteliaisuuteni heräsi, kun se tuli liikuntasalin luota.

Kävelin oven luokse ja vilkaisin sisälle. Näin kaksi tyttöä tanssimassa peilin edessä ja katsoin hämmästyneenä kuinka hyviä he olivat. Tiesin biisin tulevan loppuun, mutta jostain syystä jäin silti katsomaan heitä.

Biisin loputtua he menivät juomaan ja toinen niistä huomasi minut ja tökkäsi minulle jo tuttua tyttöä kylkeen. Sitten hän kuiskasi tälle jotain ja Yuta nosti katseensa minuun. Piilouduin äkkiä oven taakse ja vilkaisin sisään hetken päästä uudelleen.

Pahimmalta tuntui, että Yuta nauroi kiusallisen näköisenä kaverilleen. Typerät aivoni alkoivat vähättelemään minua. Sanat, joita oppilaat edellisessä koulussani olivat sanoneet kaikuivat päässäni, tavat joille he kiusasivat minua, tavat joilla he aiheuttivat minulle kamalan olon vilisivät silmissäni.

Lähdin äkkiä kävelemään pois liikuntasalilta. Kyyneleiden ei pitäisi tulla. Enhän minä edes tiennyt olivatko he sanoneet minusta mitään ilkeää. Ehkä he olisivat jopa puhuneet minusta jotain hyvää?

Ketä minä huijaan?

Kyyneleet valuivat poskiani pitkin jättäen vain kylmän olon sisälleni. Minua paleli, sisällä paleli, olo oli kylmä ja hyvin yksinäinen. Aivoni tiesi, että he olivat puhuneet minusta pahaa. Ne vain tiesivät. Se oli ollut selvää. Miksi muuten he olisivat nauraneet minulle?

Ehkä he ajattelivat, että katsoin heitä, koska olin liian lihava tanssimaan ja pystyin vain unelmoimaan siitä? Ehkä he ajattelivat, että olin joku perverssi kun katsoin heidän tanssia ja pakenin paikalta kuin poliisia peläten?

Mitä minä selitän?

Vedin takkia päälle ja lähdin pikaisesti koulun ovista ulos. Äiti odotti parkkipaikalla autossa, sillä tällä oli paljon vapaa-aikaa, eikä hän tiennyt miten kuluttaa sitä. Pyyhin kyyneleitä ja istuin takapenkille pitäen katseeni alhaalla.

"Miten koulupäivä?", äiti kysyi vilkaisten minua peilin kautta.

"Hyvin", sanoin, mutta tiesin itsekin, että ääneni kuulosti itkuiselta.

"Tapahtui-", äiti ei kerennyt viimeistellä sanojaan, kun Kai jo avasi vasemman puolen takaoven ja Vilja istahti apukuskin penkille äidin viereen. "Miten meni koulupäivä?"

"Ihan ok", Kai vastasi laittaen turvavyön.

"Väsyttää", Vilja vastasi ja uskoisin, että äiti pyöräytti silmiään.

"Muistappa, että sun pitää mennä lenkille heti kotona, jos sen koiran haluat", äiti huomautti ja lähti ajamaan pois koulun pihalta.

Tein hengitysharjoituksia ja naksuttelin sormiani, kuten terapeuttini oli minua ohjeistanut. Keuhkoja puristi pelkkä ajatus ensiviikon maanantaista. Toki Yuta ja tämän ystävä olisi saattanut unohtaa jo sen, että olin typeränä tuijottanut heitä, mutta aivoni ei tahtoneet uskoa sitä.

Kotiin saapuessamme, suuntasin suoraan huoneeseeni ja hyppäsin sängylleni makaamaan vatsalleni. Huokaisten painoin pääni tyynyyn ja, jos äiti tai sisarukseni eivät olisi olleet kotona, olisin kiljunut täyttä kurkkua.

Sen sijaan päästin hiljaisia kyyneleitä ja hengittelin rauhassa yrittäen rauhoittua. Tiesin, että yliajattelin, mutten uskonut että tein niin. Se oli monimutkaista. Se oli selvää, että yliajattelin, mutta jokin osa minussa aina sanoi, että tuo on vain vale sille, ettet kestä totuutta muiden ihmisten mielipiteistä.

Ja mä halusin tämän typerän ja turhan ajattelun loppuvan, mutten millään tiennyt, miten minä sen olisin saanut aikaiseksi. Miten voisin lopettaa ajattelun? Se että haluan lopettaa ajattelun, on jo yksi ajatus. Jos hoen mielessäni, etten halua ajatella, ajattelen silti. Se on typerää. Se on typerää miten ihmiset on suunniteltu näin.

Tai ehkä vika oli vain minussa. Ehkä muut ihmiset eivät ajattele näin? Vai ajattelevatko? Miksen ole koskaan tavannut ketään, joka ajattelisi samalla tavalla? Ehkä, koska sellaisia ihmisiä ei ollut. Ihmiset eivät ajattele asioita samoilla tavoilla. Joku voi kertoa ajatuksistaan ja joku voi tulkita sen erillä tavalla.

Mä tunsin kuinka puhelin mun taskussa värisi. Se oli varmaan ilmoitus Instagramista. Toinenkin värähdys ja aloin miettiä tapahtuiko siellä jotain mielenkiintoista.

Vilkaisin puhelintani ja pompahdin äkkiä pystyyn, kun huomasin viestin olevankin WhatsApista, eikä Instagramista.

Yuta.

Nytkö mulle tuli se haukkumaviesti?

Kun mä katsoin viestin ilmoitusta tarkemmin, mä älysin, että viesti joka mulle ensimmäisenä oltiin lähetetty oltiin poistettu.

Yuta:
Sori, väärä numero.

Mä henkäisin helpottuneena älytessäni, että viesti ei onneksi ollut haukkumaviesti, vaan vahinko.

Niin.

Vahinko.

Mun puhelin tärisi uudelleen.

Yuta:
En yleensä juttele kenellekkään, sen takia painoin varmaan väärää numeroa.

Mä mietin, miksi se oli kertonut tuon minulle. Ehkä se tunsi tarvetta selittää "vahinkonsa"?

Minä:
Ei haittaa.

Mua jännitti lähettää se viesti, mä en ollut viestitellyt monelle henkilölle sen jälkeen kun minä ja netti-kaverini lopetimme keskustelun.

Yuta luki viestini, eikä enää vastannut siihen. Tai ei ainakaan ensimmäiseen kymmeneen minuttiin kunnes puhelimeni tärähti uudemman kerran.

Yuta:
Hyvä.

Mä vilkuilin hetken ympärilleni ja painoin hymyillen pääni tyynyyn. Kasvot tuntuivat lämpiävän kamalan nopeasti ja pieni kikatus pääsi huuliltani. Hitto.

Nostin pääni äkkiä tyynystä ja tipahdin samantien lattialle. Miksi mä reagoin näin? Se oli yksi viesti. Ehkä syy voi olla se, että viesti ei ollut haukkumaviesti tai että Yuta ei ajatellutkaan minusta pahasti?

Mun poskia punotti, kun mä nousin sängylleni takaisin ja vilkaisin viestiketjua uudelleen. Joku muu kuin mun perhe puhui mulle, joku oikeasti minun ikäinen.

Tämä fiilis oli niin outo ja se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaani. Mun olisi tehnyt mieli huutaa, mua hävetti ihan kamalasi, kun mä reagoin näin typerästi. Mikä mua taas vaivaa?

***

Viikonloppu meni samalla tavalla miten ennenkin. Tai mä satuin ajattelemaan enemmän Yutaa ja katsoin meidän viestiketjuakin monta kertaa, mutta muuten se ei poikennut normaalista viikonlopusta.

Mä poltin kynttilöitä ja katsoin True Beauty sarjaa läppäriltäni sängyllä. Söin samalla äidin tekemää ruokaa ja join vettä, joka oli ollut lasissa varmaan viikon yöpöydälläni. Kyllä se silti meni kurkusta alas ruoan kanssa.

Vilja kysyi mua myös lenkille tämän mukaan, muttei mua huvittanut lähteä. Mä mielummin mätänin sängyssäni ja yritin olla nukahtamatta, sillä en ollut vielä edes käynyt suihkussa tai pessyt kasvojani. Mulla oli likaiset vaatteetkin päällä ja ne inhotti mua, mutta olin vain liian laiska nousemaan ylös ja vaihtamaan ne.

Kun mä olin vähän alle tunnin päästä saanut jakson katsottua loppuun, päätin että nyt olisi aika tehdä jotain ennen kuin olisi liian myöhä.

Kävin pikaisesti suihkussa ja pesin siellä kasvoni, jottei niihin tulisi enempää aknea. Hampaiden harjaus, vaatteiden vaihto ja nukkumaan oli seuraava toiminta järjestys. Mä kuitenkin poikkesin siitä ja vilkaisin mun ja Yutan viestiketjua vielä viimeisen kerran ennen nukkumaanmenoa.