I want to make You mine

15. Mistä sä unelmoit?

Pariisi, 1921

"Me ollaan nyt Pariisissa" Taehyung totesi huojentuneena, aikamatka oli onnistunut ja he molemmat olivat selvinneet perille ehjin nahoin.

Sitten täytyisi enää selvitä tulevatkin esteet ongelmitta ja kaikki olisi taas hyvin. Taehyung saisi itselleen kuuluvan omaisuuden takaisin varkailta ja Jungkook pääsisi sen jälkeen palaamaan kotiinsa. Molemmat saisivat jatkaa tavallista elämäänsä eteenpäin kuten kuuluikin. Mutta onnistuisikohan se enää? Olisivatko he siltikään tyytyväisiä lopputulokseen?

Jungkook astui varoen askeleen eteenpäin ja katsoi himmeästä ikkunasta ulos. Maisema minkä hän näki oli hyvin tuttu, koska se oli sama kuin maalauksessa museolla, mutta nyt se oli täysin aito ja elävä. Seuraavaksi Jungkook yritti katsella enemmän ympärilleen, muttei ullakon hämäryydessä erottanut juurikaan mitään - vaikkei siellä muuta kuin pölyistä rojua ollutkaan.

"Lähdetään täältä nopeesti. Kukaan ei saa nähdä meitä, koitetaan olla huomaamattomia." Taehyung sanoi ja he lähtivät laskeutumaan kohti alakertaa, josta kuuluikin etäistä musiikkia ja ihmisten hälinää.

"Älä häviä, usko, että täällä voi olla oikeasti vaarallista." Taehyung otti itselleen huolehtijan roolin. Jungkook ei varmastikaan voinut tietää millaista todellisuudessa Pariisissa saattoi olla - vaarat vaanivat jokaisen nurkan takana, joten täytyisi olla varuillaan.

Jungkook vain naurahti tämän päälle, "Tiedätpäs miltä musta tuntui kun lähdit harhailemaan. En mä aio olla yhtä vastuuton kuin sä, joten turha pelätä."

Taehyung kurkisti oven raosta käytävälle, ettei siellä ollut ketään ja juoksi nopeasti Jungkookin kanssa kohti takaovea, josta he pujahtivat ulos taakseen katsomatta. Jungkook olisi halunnut jäädä katselemaan hieman paikkoja, mutta tiesi, että sille olisi kyllä myöhemmin aikaa.

Kun kaksikko pääsi ulos ihmisiä vilisevällä öiselle Pariisin kadulle, iskeytyi todellisuus Jungkookin kasvoille oikeasti. Hän tajusi tosiaankin päätyneensä historiaan - kaikki ihmiset olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin vaatteisiin (samanlaisiin kuin Taehyung tullessaan), tiellä ajoivat museo esineiltä näyttävät autot ja jopa ilma tuoksui aivan erilaiselta. Aivan kuin olisi keskellä kuvaus lavasteita, kaikki oli vaan niin todenperäistä.

1920-luku ei vaikuttanut edes aluksi turvalliselta ja rauhalliselta paikalta. Jossain kadunkulmassa tappeli humalaisia miehiä, kerjäläisiä nääntyi nälkään tienvarsilla. Kaikki oli niin äänekästä ja sekasortoista, jopa Jungkookin silmissä, joka oli sentään asunut miljoona kaupungissa ja luullut nähneensä kaiken.

Jungkook säikähti tätä kun aivot eivät osanneet käsitellä kaikkea reaaliajassa. Hän saattoi vain arvata millaista Taehyungin oli ollut saapuessaan Souliin.

"Onko vielä pitkä matka?" Jungkook kysyi. Hän oli ehtinyt vasta muutaman minuutin aikana näkemään jo liikaa ja halusi mitä pikimmiten päästä neljän seinän sisään turvaan.

"Muutama kortteli enää." Taehyung ehti sanoa kun humalaisten nuorten porukka hoippui heitä vastaan pitkin kapeaa katua, jota yökerhot ja baarit reunustivat.

Miehet näyttivät rikkailta keikareilta ja näiden käsipuolessa riippui jos muutama parhaimpiinsa tälläytynyt naishenkilö. Oli vähällä, ettei Jungkook jäänyt näiden jalkoihin epähuomiossaan, mutta Taehyung ehti vetäistä tämän viime hetkellä pois tieltä.

"Oo varovainen, sanoinhan, että täällä on vaarallista." Taehyung torui huolestuneena ja naulitsi katseensa poikaan, joka harhaili hämillään pitkin katua katsellen silmät ihmetyksestä suurina kaikkea ympäröivää.

"Häh!? Aa, joo..." Jungkook palasi maanpinnalle nolostuneena.

Taehyung nopeutti askeliaan kunnes näki viimein oman kotitalonsa siintävän edessä - oli hän sinne vähän ikävöinyt takaisin.