The so called "Secret" [GxG]

7|Seitsemäs

Mä en ollut nähnyt Yutaa pariin päivään koulussa. Ei sillä, että mä olin etsinyt sitä katseellani kuin hullu, mutta- anyway, se ei ole käynyt koulussa pariin päivään ja mä vain ihmettelin asiaa.

Mä olin lopulta ignoorannut sen, että Yuta oli stalkannut mun koko insta-tilin ja tykännyt joka ikisestä kuvasta. Sillä eipä se varmaan ollut sanonut mitään niistä kuvista kenellekään, kun kukaan ei kerta mulle ole vielä ilkkunut mitään.

Mä olin lähdössä koulusta kotiin kävellen, koska äidillä oli työhaastattelu, eikä tämä päässyt hakemaan, eikä Viljalla tai Kailla kummallakaan ollut vielä ajokorttia.

Mun olo muuttui yhtäkkiä jäätävän hermostuneeksi, kun mä huomasin ryhmän poikia kävelevän mua vastaan. Poikien lähellä mulla yleensä on ollut tosi epämukava olo, en mä tarkoita, että kaikkien, mutta mulla on huonoja kokemuksia oman ikäisistä pojista.

"Mikki-mutella moi!", kuului huuto ja mä nielaisin raskaasti, kun mä muistin ketkä tai oikeastaan kuka minua oli tuolla typerän luovalla nimellä kutsunut. "Saanko mä nyt sun snäpin?"

Mä vilkaisin niitä, mutten vastannut mitään, kun yritin ohittaa niitä. Niistä kuitenkin pari tuli mun eteen estääkseni mun pääsyn lähteä pois. Miksi nuo edes olivat täällä? Eivät he edes käyneet samaa koulua.

"Sano vaan sun snäppi niin mä jätän sut rauhaan", se poika sanoi virnuillen ja vilkaisi sitten kavereidensa sekaan. "Kato kun Jami, tää meidän kaveri on niin pirun kiinnostunut susta ja se on ite vähän ujo niin antaisit nyt Jamille sun snäpin", se sanoi vetäen yhden ystävistään viereensä.

Mä yritin ohittaa niitä jälleen, mutta tuloksetta. Lopulta se poika tarrasi mun kädestä kiinni ja otti tussin esille.

"No käy sitten lisään Jamin snäppi, jos et kerta osaa puhua", se sanoi kirjoittaen tussilla mun ranteeseen nimikirjaimia ja merkkejä. Jätkä päästi mun kädestä irti ja taputti sitä sen kaveria olkapäälle. "Näin niitä tyttöjä hankitaan."

Mä lähdin paikalta heti, kun ne ei enää kiinnittänyt huomiota minuun. Mä vilkaisin kirjoitusta mun kädessä ja huokaisin. Miks kaikki vaan pelleili mun kanssa? Miks kaikki vittuili mulle? Miks kaikki härnäsi mua? Oliko se mun ulkonäön takia? Mun lihavuuden takia?

Mä yritin hinkata tussia irti mun kädestä, muttei se lähtenyt. Pitäisi varmaan pestä se pois saippualla tai jollain paljon vahvemmalla, jolla se lähtisi irti.

Mun saapuessa kotiin pesin tussin pois äkkiä ja menin makaamaan sängylleni tuhraantuneena. Jotenkin tuntui kuin olisin ollut huolissani ja ärsyyntynyt. En kyllä ymmärrä miksi?

Tai ehkä ymmärsin, mutten periaatteessa ymmärtänyt. Tai suostunut myöntämään sitä.

Mä taisin, taisin ehkä, vain ehkä, olla huolissani Yutasta. Ehkä koska sitä ei ollut näkynyt koulussa? Ehkä koska mä pelkäsin tämän olevan jotenkin oudoksunut minuun? Ehkä koska hän näki vanhat kuvani, eikä enää halua nähdä ällöttämää minua, ällöttävää olemustani, ällöttävää läskiä.

Toivoin, että mä olisin voinut lopettaa ajattelun hetkeksi. Mua alkoi ärsyttää taas oma itseni, ärsytti ajattelu, ärsytti olemassa olo, oli niin tyhjä ja ärsyyntynyt ja samaan aikaan huolestunut olo.

Mun puhelin värisi tyynyn alla pari kertaa ja mä vilkaisin näyttöä pikaisesti. Kun mä huomasin, että viesti oli luokan ryhmästä, mua ei kiinnostanut ollenkaan, mutta vähän paremmin katsoessani huomasin että siellä kyseltiin Yutasta.

Yuta:
Pikkuveli on kipee.
Vanhemmat on töissä.

Mä olin vähän yllättynyt. Ehkä olin yllättynyt sen takia, että Yuta oli laittanut viestin luokanryhmään tai ehkä yllättynyt, koska Yutalla oli pikkuveli, tai sitten olin yllättynyt, koska Yuta piti huolta pikkuveljestään, mielummin kuin kävisi koulussa saamatta merkintöjä, tai sitten olin yllättynyt siitä, ettei Yutan vanhemmat olleet pitämässä huolta omasta lapsestaan.

En kyllä tosiaan tiennyt kuinka vanha Yutan pikkuveli oli, mutta varmaan vasta niin nuori, että ei pystynyt olemaan itsekseen kotona ja huolehtimaan itsestään.

Yuta:
Laittaisko joku kuvan mitä ootte tehny siellä?

Mä vilkaisin tämän uutta viestiä ja ponnahdin pystyyn. Juoksin repulleni ja kaivoin kaikki kirjat äkkiä esiin alkaen kirjoittaa viestiin kaikkea mitä olimme tehneet parin päivän aikana koulussa.

Ja juuri kun olin saanut kaiken kirjoitettua tarkasti ylös, huomasin, että joku toinen oli jo lähettänyt hutiloidun listan tehtävistä luokanryhmään.

Mua alkoi yhtäkkiä nolottaa ihan kamalasti. Miksi mä olin panostanut niin paljon kirjoittaakseni yhdet tehtävät Yutalle? Ehkä oli ihan hyvä, että joku muu kerkesi ennen minua. Olisin saattanut nolata itseni. Enhän minä kuitenkaan ollut kertaakaan laittanut luokanryhmään mitään viestiä.

Huokaisten suljin sovelluksen ja puhelimeni, sekä aloin tunkemaan vihkoja ja kirjoja takaisin reppuuni. Mua nolotti, enkä tiennyt oliko sille edes aihetta. Oliko se muka noloa innostua kirjoittamaan tehtäviä luokanryhmään? Jos joku muu olisi kysynyt tehtäviä, olisinko muka panostanut yhtä paljon? Luultavasti en.

Mikä mua vaivaa?

***

Yuta palasi kouluun parin päivän päästä perjantaina ja se hengasi kaverinsa kanssa kahdestaan liikuntasalin lähettyvillä. Mä olin lähdössä kotiin ja huomasin kuinka yksi opettaja kävi avaamassa heille oven liikuntasaliin.

Olin lähellä liikuntasalia pukemassa kenkiä jalkoihini, kun aloin kuulemaan tutun kuuloista musiikkia. Se oli K-poppia, mutta se oli jonkun poikaryhmän biisi, enkä minä sinäänsä kuunnellut poikaryhmiä niin paljoa.

Mutta tämän biisin minäkin tiesin.

Kävelin vähän lähemmäksi liikuntasalin ovia ja kurkkasin sisään, niinkuin olin tehnyt ennenkin. Silloin Yuta oli jopa huomannut minut, mutta nyt hän keskittyi tanssimaan Stray kidsin "Thunderous" biisin tanssia.

Oli pakko sanoa, ettei minusta olisi koskaan tanssimaan tuollaista tanssia. Minun silmiin se näytti liian vaikealta, mutta kun katsoin Yutaa niin huomasin kuinka sulavasti tämä liikkui ja kuinka hän tiesi tasan tarkkaan mitä oli tekemässä.

Ja olihan Yutan kaverikin hyvä. Ne kaksi liikkuivat sulavasti ja tanssivat yhdessä taitavasti ja tyylikkäästi. Ihan kuin he olisivat joitakin tanssi-soulmate-entiedä-ystäviä. Luodut toisilleen tai jotain.

Mä huokaisin ja käännyin pois ovelta. Mulla ei ole koskaan ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut tanssia, nauraa, puhua, opiskella, oikeastaan mitään mitä ystävät tekivät yhdessä. Mulla ei koskaan ole ollut ystäviä, vaikka kaikki luultavasti näki sen jo ulkoapäin.

Mä nostin mun repun olkapäälle ja vilkaisin vielä kerran saliin, huomaten, että tanssi oli jo loppunut ja tytöt makasivat lattialla hengästyneinä, kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen. Mä hymähdin pienesti ja ajattelin, että jos laihtuisin pienesti, ehkä minäkin voisin saada kaverin jonka kanssa tanssia ja jutella.

Ensimmäiseksi olisi vain tarkoitus laihtua hieman. Kuinkahan paljon?

Mä tiesin, että vaikka kuinka yrittäisin laihduttaa, en onnistuisi siinä kuitenkaan. Mä aina päädyin luovuttamaan ja syömään itkien, siitä minkälainen laiskimus ja luuseri olin.

Miksei kukaan halunnut tutustua ulkonäöstä huolimatta? Ihmisten on helppoa valehdella netissä. Sanotaan, ettei ulkonäkö merkkaa, mutta kyllähän se aina merkkaa jotain.

Mutta eihän kaikki ymmärrä miltä niistä ihmisistä tuntuu, jotka ovat kaltaisiani.