Alisen väkeä

9. Täystuho

Ronja ei ymmärtänyt, miten onnistui möhläämän niin eeppisesti, että sytytti tulipalon kapinallisten päämajaan alle 48 tunnissa sinne saavuttuaan.

Tämän täytyi olla pahaa karmaa, muuta selitystä ei ollut.

Ruuan, lämpimän suihkun ja kellon ympäri kestäneiden unien jälkeen Ronja vietti ensimmäisen päivän omissa oloissaan. Hän oli poikki, sekä henkisesti että fyysisesti, ja hänen koko kehonsa särki. Erityisesti hänen säärensä, jotka olivat kauttaaltaan naarmujen ja mustelmien peitossa, tekivät hänen liikkumisestaan vaikeaa. Hän ei poistunut huoneestaan muuta kuin metsästämään syötävää. Onnekkaasti hän ajoitti matkansa ruokalaan ruokailuaikojen ulkopuolelle. Ruuanhakumatkoillaan hän ei törmännyt keneenkään muuhun kuin ruokalassa työskentelevään, sievään maahiseen, joka käski häntä olemaan keittiössä kuin kotonaan.

Keittiön maahisen ystävällisyys tuntui kuin iskulta vasten kasvoja, kun vertasi siihen, miten häntä oltiin kohdeltu Alisessa.

Palatessaan huoneeseensa hänen ovelleen oli jätetty punottu kori, jossa oli lisää tummia, pehmeäkankaisia vaatteita, hygieniatarvikkeita, hedelmiä ja suklaata. Kaupasta tutun suklaalevyn näkeminen kapinallisten mystisessä päämajassa tuntui lohduttavalta. Ehkä kaikki ei ollutkaan peruuttamattomasti muuttunut?

Yllättäen kapinalliset jättivät hänet ensimmäisenä päivänä rauhaan. Ronja oli siitä kiitollinen; hän vuodatti päivän aikana turhautuneita, hiljaisia kyyneleitä miettiessään, miten räikeästi hänen maailmansa oli kääntynyt ylösalaisin alle vuorokaudessa. Hän oli pystynyt patoamaan tunteensa niin pitkäksi aikaa kuin hänen täytyi selviytyä, mutta jäätyään yksin hän vihdoin kohtasi karun totuuden ja sen nostattamat tunteet. Hän mietti kadottamaansa ryöstösaalista, Aliseen jäänyttä omaisuuttaan ja sitä, että hänellä ei ollut enää asuntoa tai työpaikkaa. Kämppä ja työ olivat olleet unelma, jotka vielä pari vuotta sitten olivat tuntuneet hänestä mahdottomilta. Kun hän oli vihdoin saavuttanut ne, ne olivat hänelle merkki siitä, että hän oli vihdoin päässyt omille jaloilleen, tullut itsenäiseksi.

Se, että hän oli ehtinyt maistaa itsenäisyyden antamaa vapautta, teki entistäkin kipeämpää siitä, että hän löysi itsensä taas tilanteesta, jossa oli täysin muiden armoilla.

Taakkana.

Kun Ronja heräsi toiseen päivään levottomasti nukkumansa yön jälkeen, ensimmäisen päivän melankolisuus oli alkanut väistyä tylsistymisen tieltä. Hän peseytyi ja pukeutui mustiin legginsseihin, suureen, kauluksesta rispaantuneeseen villapaitaan ja suuriin, metsänvihreisiin villasukkiin, jotka löysi lipastostaan. Villapaita nielaisi hänet sisäänsä, sen helma ylettyi häntä puoleen reiteen ja hän joutui käärimään sen hihoja, jotta ne eivät peittäisi hänen käsiään kokonaan. Hän vältteli katsomasta kylpyhuoneen peiliin - hän ei halunnut nähdä peilikuvasta mustelmaista kehoaan, uupunutta katsettaan ja itkun turvottamia kasvojaan.

Myös kipinöinti hänen rinnassaan oli asia, joka sai hänet välttelemään peilejä. Hän ei halunnut nähdä pienintäkään merkkiä siitä, että outo tuntemus oli todellinen. Niin kauan, kuin kipinöinti oli vain aavistus, tuntemus, hän pystyi laittamaan sen närästyksen tai ahdistuksen piikkiin. Jokin sai hänet aavistamaan, että hän voisi nähdä kipinöinnin ihonsa lävitse, jos tarkastelisi kuvajaistaan huolella.

Asioiden tasaantumisesta kertoi se, miten alastomalta hänestä tuntui, kun hän ei viettänyt kohtuuttoman paljon aikaa suttaamalla tummaa kajaalia silmiensä ympärille. Se oli ollut vuosien ajan tärkeä osa hänen aamurutiinejaan, eikä hän ollut lähtenyt aikoihin ihmisten ilmoille ilman tumman meikin tuomaa turvaa.

Ronja lähti hakemaan keittiöstä aamupalaa. Ruokala oli tyhjä, mutta siellä tuoksui vielä muisto jaossa olleesta aamiaisesta. Vohkittuaan jääkaapista suuren sämpylän ja vesipullon, hänen askeleensa kuljettivat hänet ihan hänen huomaamattaan kohti Väinön männyn salia. Salin ovella hän kurkisti varovasti sisälle, helpottui nähdessään salin olevan tyhjä ja hiipi peremmälle.