The so called "Secret" [GxG]

12|Kahdestoista

Rose ei ilmestynyt liikuntasaliin seuraavana perjantaina syysloman jälkeen. Se kai vieläkin vihoitteli Yutalle siitä, ettei ollu päässyt tämän luo yötä. Niinpä minä ja Yuta istuttiin salin reunalla vierekkäin hiljaa.

"En usko, että se tulee", Yuta aloitti huokaisten ja nousi ylös lattialta. "Haluutko mennä kotiin vai..?"

Mä olin hiljaa ja näpräsin sormiani. En mä kotiin halunnut mennä, jos mulla olisi tilaisuus tehdä jotain muuta, jos mulla olisi tilaisuus hengata Yutan kanssa.

"Vai haluatko tulla vaikka mun luo hengailemaan?", se kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sen sanat sai mun katseen nousemaan sitä kohti. Kysyikö se mua omaan kotiinsa hengailemaan? Kysyikö se mua hengilemaan kaverina? Oltiinko me kavereita? "Ei tietenkään oo pakko, jos se tuntuu tyhmältä ajatukselta..."

"Kyllä mulle käy", sanoin hiljaa katsomatta Yutaa päin. Mua ujostutti puhua sille, sen läsnäolo vaikutti niin oudolta ja jännittävältä, se sai mun sydämen hakkaamaan, hengityksen pysähtymään ja kädet hikoilemaan. Ihan kuin olisin rakastunut siihen.

"Mun pikkuveli on siellä varmaan kans", Yuta sitten vastasi. "Joudun varmaan auttamaan sitä läksyissä, mutta voidaan tehdä jotain muuta sen jälkeen."

"Okei", vastasin hiljaa ja vilkaisin tyttöä joka käveli lähemmäksi minua. Se ojensi minulle kättä ja mä katsoin sitä hämmentyneenä.

Yrittikö se oikeasti nostaa minunlaista pullukkaa ylös täältä lattialta?

Minä otin kädestä kiinni mutta pistin kaikki voimani nousemiseen, jotta Yuta ei saisi tietää kuinka paljon oikeasti olisin painanut. Sillon se ei varmaan olisi enää halunnut minua hänen luokse hengaamaan.

***

Me käveltiin vierekkäin hiljaista katua pitkin kohti tien perällä olevaa punaista vanhaa hirsitaloa. Yuta kaiveli jo avaimia taskustaan ja saavuttuamme ovelle hän alkoi rynkyttämään tönimään ja potkimaan sitä, kunnes oven lukko antoi periksi.

"Täällä saattaa olla vähän likasta, sori", Yuta sanoi riisuessan kengät eteiseen. "Lucas!", se huusi ja pian alkoi kuulua vanhojen portaiden natinaa. Pieni, nuori poika ilmestyi eteiseen ja katsoi ensin Yutaa ja sitten minua. "Ootko saanut jo läksyt tehtyä?"

"Joo, ei meille edes annettu paljoa ja monet niistä oli aika helppoja, joten ei ees mennyt kauaa", Yutan pikkuveli Lucas vastasi ja vilkaisi minua uudelleen. "Moi", se sanoi pieni lapsekas hymy huulillaan ja vilkutti kättä ennen, kuin paineli tiehensä.

"Onks sulla nälkä? Meinasin alkaa tekeen jotain ruokaa", Yuta kysyi katsoessa minua ottamassa kenkiä pois jaloistani.

"Ei mulla oo nälkä", sanoin päätäni pudistellen.

"Mutta olis hyvä syödä, koulussa oli muutenkin ihan paskaa safkaa", Yuta vastasi ohjaten minua ja itseään keittiöön. Se oli juurikin sellainen vanhanaikainen kuin olin kuvitellutkin. Puuhella ja ikivanha jääkaappi, huonot puiset tasojen pinnat ja kuluneet maalit kaapeissa ja laatikoissa.

"Lucas!", Yuta huusi vielä pojalle. "Missä Latte on?"

Mä ihmettelin, että mikä oli Latte. Ei se varmaan ollut kukaan ihminen. Varmaan lemmikki.

"Mun huoneessa", kuului huuto talon yläkerrasta. Yuta ei vastannut mitään, vaan alkoi ottaa ainesosia esille kaapeista.

"Se on kuuro koira", Yuta lopulta sanoi. "Kyllä sä voit istua, ei niissä penkeissä mitään kihomatoja ole", tyttö naurahti ja mä istuin varovasti yhden saarekkeen penkeistä.

Yutalla oli siis kuuro koira nimeltä Latte.

Mä en ollut vielä nähnyt ketään muuta Yutan perheestä, kuin itse Yutan ja tämän pikkuveljen. Mä tiesin, että Yutan äiti oli menehtynyt, muttei hänen isää ainakaan näkynyt missään. En mä kuitenkaan olisi kehdannut alkaa kyselemään, missä tämän isä oli.

"Tykkäätkö sä tulisesta ruuasta?", Yuta kysyi vilkaisten minua. Se toi saarekkeen luokse leikkuulaudan puukon, sekä pilkottavat ainesosat. Tyttö istui mun viereen ja vilkaisi minua uudelleen, jolloin päätin vain kohauttaa olkiani.

"Itse en kestä kovin tulista ruokaa", Yuta vastasi hymähtäen. "Vaikka mulle oltiin kyllä pennusta pitäen syötetty kaikenlaista." Se naurahti pienesti, jonka takia minunkin huulille syntyi pieni hymy, jonka kuitenkin yritin pyyhkiä nopeasti pois. "Onko teillä lemmikkejä?"

Mä pudistelin päätäni.

"Ei, mutta mun isosisko yrittää kovasti hankkia koiran", vastasin ja Yuta nyökytteli päätään.

"Haluisitko sä itse mitään eläintä?", se sitten kysyi.

"En usko", vastasin varovasti ja aloin näprätä hikoileva käsiäni. Mua jännitti puhua Yutalle, mua jännitti edes olla sen kotona. Mua ei koskaan olla kutsuttu hengailemaan kenenkään kotiin ja tää oli niin vierasta mulle, enkä minä edes tiennyt miten olisi pitänyt käyttäytyä.

"Et haluaisi edes kultakalaa?", se kysyi naurahtaen ja laski puukon kädestään ollessaan valmis. "Se on jännä, miten ne muistaa vaan 7 sekunnin verran. Mieti, ne vaan kääntyy ja seuraavalla sekunnilla ne ihmettelee miten ne oli päätynyt siihen."

Mä hymähdin pienesti, Yuta nousi omalta jakkaraltaan ja jatkoi tekemistään, jättäen minut katsomaan tämän perään.

Pakko sanoa, etten edes tiennyt tuota tietoa kaloista. Joskus minäkin toivoin, että muistaisin vain vaivaiset seitsemän sekuntia.

"Yuta!", kuului innostunutta puhetta ja pian Yutan pikkuveli tuli puhelin kädessä näyttämään siskolleen videota. "Kato kuin iso, voidaanko mekin joskus käydä tuolla."

Yuta katsoi hymyillen videota jota tämän veli näytti ja nyökytteli sitten päätään.

"Joo, varmaan joskus", se vastasi hymy huulillaan, joka sai Lucasin innostumaan ja pomppimaan.

"Ensi viikolla jo?", poika kysyi silmät hehkuen.

"No ei ehkä ensiviikolla", Yuta hymähti ja laittoi lautaselle ruokaa. "Alappa syömään", se sanoi ojentaen lautasta veljelleen. "Säkin syöt", se sitten sanoi katsoen minua tarkasti.

Mun eteen laitettiin lautanen ja mä aloin pikkuhiljaa syömään, kun Yutakin oli ottanut itselleen ruokaa. Yutan pikkuveli oli syönyt ensimmäisenä ja lähtenyt jo pois ruokapöydästä siivottuaan jälkensä.

Myöhemmin me makoiltiin Yutan huoneen sängyllä ja mä selasin puhelintani ja Yuta vain makasi silmät kiinni. Tai, mä saatoin välillä vilkuilla Yutaa, mutta ei se tuskin huomannut, kun se periaatteessa nukkui.

Se näytti hyvältä vaikka sen keho oli ihan rentona. Mä en voisi nukkua kenenkään edessä. Kasvoissani oleva läski vain roikkuisi ja näyttäisin erittäin rumalta. Minulle vain naurettaisiin.

"Pitäiskö sitä tehdä läksyt", Yuta haukotteli yhtäkkiä säikäyttäen mut. Mä säpsähdin vähän ja Yuta naurahti minulle. "Säikäytinkö mä sut?"

"Vähän", naurahdin ja suljin puhelimeni laskien sen Yutan patjalle. Tyttö hymyili ja nousi sängyltään hakemaan meidän reppuja.

"Alma antoi taas jäätävän kasallisen tehtäviä", se huokaili vetäen matikankirjan repustaan. "En jaksa elää, se on ohi nyt", tyttö jatkoi huokailua avaten oikean sivun. "Seitsemäntoista ja kahdeksantoista ja kaksikymmentä ja ei hitto, en jaksa. Kauheen pitkiä tehtäviä."

"Kyllä se siitä", sanoin hymyillen feikisti, vaikka mua ahdisti ja ärsytti yhtä paljon. Me oltiin samalla luokalla ja käytiin samalla matikantunnilla, joten meillä oli täysin samat kamalan pitkät ja hirveät tehtävät.

Yuta yleensä istui Rosen vieressä tunneilla, mutta tällä viikolla se oli istunut minun kanssa, kun Rose oli edelleen sille vihainen. Ja siis oli musta mukavaa, kun Yuta istui minun kanssa, mutta minusta tuntui vain, kuin olisin ollut typerä korvike.