Lumpeiden lampi

"Hienohelma siellä ei vingu!” huudan ennen kuin Vivian kerkeää edes avata suutaan. Kasvojani koristaa ilkikurinen hymy sanojeni seurauksena. “Tottakai metsässä on märkää paikoittain” jatkan ja Vivian pyöräyttää silmiään minulle. Tuo tiputtaa sylillisen polttopuita nuotion viereen, jossa tulen liekit tanssivat omaa haluamaansa tahtia, kuin elävä olento. Auringon omat säteet alkavat painua taivaan rannan tuntumaan, kuitenkin niiden valosta ja lämmöstä saisi nauttia hieman alle tunnin. Kunnes alkaisi kuun aika nousta ja syrjäyttää aurinko.

“Sinänsä jännä, että tänne pääsee jo retkeilijöitä. Ei siitä edellisestä murhasta ole kuin reilu neljä kuukautta” Vivian mutisee hieman ahdistuneena ja vilkuilee ympärilleen. Ihan kuin murhaaja voisi hypätä mistä vain esiin. Niin kaunis kuin Lummelampi olikaan niin se kätki syvyyksiinsä salaisuuksia. Se kätki ruumiita, joita joku oli sinne tuonut. “Vivian se murhaaja on vankilassa. Se ei tule tänne” Jane huokaisee ja laskee uusia puita nuotion tuleen.
“Ei sitä oo vielä tuomittu. Eikä minusta todisteet viittaa siihen. Siinä ja murhissa on jotai yhteistä, mutta ei se murhaaja ole. Sano minun sanoneen” tokaisen päättäväisena, tiesin olevani oikeassa. Olin tutkinut asiaa varmaan poliisejakin paremmin. Sentään minä en epäillyt jokaista rikosrekisterissä olevaa nimiä. Vaan seurasin oikeita tietoja ja vihjeitä.

“Ainiin sori Carol jos nää murhat on sulle aika arhe” Jane muodostaa nuo sanat lähes äänettömästi huulilleen katsoen minua säälivästi silmiin. Tottakai. Olimmehan samalla lammella missä veljeni ruumis löytyi. Se oli yksiä ensimmäisiä löytyneitä. Noin kolme vuotta takaperin.
“Jos aihe olisi arka niin miksi hitossa oisin täällä lammella?” kysäisen sarkastisesti ja naurahdan. Yrittäen keventää tunnelmaa joka oli muuttunut iloisesta liian synkäksi. Ihan kuin metsäkin olisi mukana hiljaisuudessa jonka aloitimme. Lintujen laulu oli loppunut ja metsä alkanut hiljentyä.
Yö alkoi hiipua Lummelammen ja sitä ympäröivän metsän päälle. Valo ei kadonnut mihinkään, täydenkuun noustessa taivaalle, antaen öiselle valtakunnalleen tilaisuuden tulla esiin varjoistaan.

Vedin takkini päälle. En sulkenut sen vetoketjua vaan kietaisin sen kiinni pitäen sitä käsilläni paikallaan. 
Kuu alkoi tavoittaa taivaankannen huippua. Sen säteet loivat lumoavan näyn Lummelammen pinnalle, joka väreili tuulenvireen mukana, luoden pinnasta hopeisen. Kylmä harmaa kivi jalkojeni alla toi vilunväristyksiä kehoni poikki. Kurotin lampea kohti ja poimin valkean ja kauniin lumpeenkukan sieltä, laittaen sen kivelle viereeni. Muistoksi veljestäni.

“Carol, tuletko sä jo nukkumaan?” kuului Viviani hiljainen kuiskaava ääni takaani muutaman metrin päästä minusta.
“En” vastasi lyhyesti. Kurotin oikeian käteni takkini vasempaan povitaskuun. Nousin hitaasti ylös, samalla vetäen pistoolin esille. Olin varastanut sen perheeni asekaapista. Sillä ei oltu ammuttu pitkään aikaan. Osoitin asella suoraan Viviania päähän. Mahdollisimman tarkasti silmien väliin. “Vanhempasi veivät minulta pikkuveljeni. Joten minä vien heiltä tyttären. Tällä samalla paikalla” sanon ääni tyynenä. Olisin uskonut ääneni sekä käsieni tärisevän, mutta olin niin paljon täynnä surua, tuskaa ja kostonhimoa, että olin valmiina tekemään mitä vain. Kirjaimellisesti mitä vain, jotta voin kostaa pikkuveljeni kohtalon.
“Kyllä Vivian. Sinun vanhempasi ovat Lummelammen murhien takana. Minä näin silloin neljä kuukautta sitten kuinka vanhempasi raahasivat viimeisen uhrin tähän lampeen” kerron Vivianille jonka ilme on täynnä pelkoa ja epäuskoa. “Mi.. miksi et kertonut poliisille?” Vivian saa suustaan tärisevällä äänellä nuo sanat. “Se ei olisi ollut heille tarpeeksi paha rangaistus. Hyvästi Vivian. Olit rakas ystäväni, mutta minun on pakko” saan sanottua. Viimeiste sanojen kohdalla kyyneleet vihdoin nousevat silmiini. Näen kuinka peloissaan Vivian on, pelon kyyneleet ovat täyttäneet tytön kasvot, mutta en voi enää perääntyä. Painan liipaisinta ja pistoolini laukaisu kaikuu pitkälle hiljaisessa metsässä. Laukaisu saa metsän eloon. Karkuun juoksevia eläimiä ja lentoon pyrkiviä lintuja.

“Carol? Sinäkö?” kuuluu Janen pelokas ääni telttamme luolta. Hänelle ei voi olla epäselvää mitä juuri oli tapahtunut. Minä seison pistooli yhä koholla rannalla kiven päällä ja Vivianin ruumis on maassa.
Katson maahan, kun vielä lämmin veri valuu minua kohti. Otan hitaita askelia kohti Vivianin ruumista sanaakaan sanomatta. Tunsin Jaden katseen syvällä minussa, mutta en välittänyt. Tiedän tarkelleen mitä hän ajattelee, mutta sillä ei enää ole väliä. 
Painan sormeni Vivianin ranteen ympärille tiukasti ja alan vetää ystäväni kuollutta ruumista kohti lampea. Jokainen sentti jättää mukaansa verivanan. Verivanan joka kertoo mitä täällä on tapahtunut. Rannan vesiraja lähestyy ja heilautan ystäväni ruumiin sinne, veren alkaessa sekoittua Lummelammen vielä hetkisitten puhtaaseen veteen.

 “Historia toistaa itseään” kuiskaan ilmoille.