Pojatkin itkee

14. Benjamin

Mä en ymmärtänyt mistä Luukaksen kehittelemät salaliittoteoriat oikein kumpusivat. Sillä oli koko ajan uusia ideoita, teorioita ja faktatietoon perustuvia väitteitä, joilla se yritti selittää itselleen tehtaassa tapahtuneen räjähdyksen.

Mä olin asunut kaupungissa koko ikäni, enkä mä olisi ilman sitä uhrannut räjähdykselle ajatustakaan. Luukas oli asunut täällä vain hieman yli kuukauden, ja sen oli onnistunut sotkea mutkin mukaan sen ihan järjettömiltä kuulostaviin ideoihin.

Se jätkä osasi manipuloida, tai sitten mun elämästäni oli tullut niin tylsää, että ajauduin aivan vääriin porukoihin.

"Oikeasti Luukas, ei", kielsin varmasti kymmenennen kerran sen illan aikana. Luukas oli selvästi unohtanut mun aiemman virheeni, sillä se ei tuntunut olevan kovin vihainen. Tai sitten se keissin tuoma energisyys peitti alleen kaikki muut tunteet.

"Keksitkö sä muka jotain parempaa?" poika kysyi ja napsutti kuulakärkikynää ärsyttävällä tahdilla. Nyt se oli oikeasti alkanut piirtää ajatuskarttoja.

"No en, mutta toi on ihan järjetön idea", huokaisin. Luukas oli tosissaan ehdottanut, että murtautuisimme Kristianin ja Kassandran kotiin. Mua ei hetkauttanut keississä mikään niin paljon, että olisin ollut valmis sellaiseen kotirauhan rikkomiseen.

"Kuuntelisit mua, Benji", Luukas sanoi ja lopetti viimein kynän napsuttelun. Se peitti suunsa kämmenellään ja mun oli pakko virnistää.

"Sulla on mulle lempinimi?"

"Ei kun se lipsahti nyt ihan vahingossa", poika sanoi ja kääntyi seinälle teippaamansa paperin puoleen. Paperin keskellä luki isoin kirjaimin Krisu + Mai = ?. Luovaa.

"Ei se kyllä musta kuulostanut lipsahdukselta", sanoin. Luukas punastui. Se ei suostunut katsomaan mua hetkeen, vaan vahvisti paperin kulmaan piirrettyjä kysymysmerkkejä.

"Mutta oikeasti, Benjamin, onko sulla parempaa ideaa?" se huokaisi sitten. "Koska jos ei, niin sitten me tehdään näin. Mä autan Maita järjestämään ne bileet, joista se jo aiemminkin puhui mulle. Statuksen nostatus bileet. Niiden aikana me voidaan käydä nuuskimassa Kristianin kotona, ilman että kukaan huomaa."

Vaikka Luukaksen suunnitelma kaipasi hiontaa, oli siinä myös ideaa. Yhtä asiaa mä en vain voinut ymmärtää. "Miksi sua ihan oikeasti kiinnostaa tää niin paljon, että sä olet valmis tekemään näin isoja asioita?"

Luukas istui mun sängyn reunalle ja huokaisi. Hetken se näytti tosi surulliselta ja mä pelkäsin sen alkavan taas itkeä. Oli vienyt aikaa, että sen aiemmin koulussa alkanut itku oli saatu laantumaan. Se oli tarvinnut helvetti kolme jäätelöä.

"Mun isä olis voinu kuolla", se sanoi sitten. "Tajuatsä. Mä haluan tietää ketä mä voin vihata sen vuoksi, että mä jouduin pelkäämään mun isän kuolevan."

x

Jälleen kerran mä halusin pyytää äidiltä jo valmiiksi anteeksi sitä, mitä seuraavaksi tekisin. Jos Main autoon murtautuminen oli romuttanut mun kunnollisuuteni, niin toteuttamalla Luukaksen mahtavan idean voisin sanoa olevani kaikkea muuta kuin viaton, kunnollinen, täydellinen kapteeni.

Silti mä sanoin Luukakselle kyllä ja annoin sille samalla luvan sotkea myös mut siihen kalaverkkoon, joka jossain vaiheessa kietoutuisi meidän ympärillemme niin pahasti, että jäisimme kiinni.

Luukas otti samantien yhteyttä Maihin ja ne alkoivat suunnitella bileitään, joihin Eeti oli ilmeisesti aiemmin kutsunut jo Jessikan. Mun olisi kuulunut kutsua Kassandra ja Kristian, mutta totta puhuen mä en halunnut nähdä niitä kumpaakaan.

Mä olin kuitenkin ottanut itseäni niskasta kiinni ja pyytänyt Kassandraa tapaamaan mut hallilla mun treenien jälkeen. Se oli suostunut tulemaan.

Koutsi pysäytti mut, kun olin matkalla jäälle. Se huojui vähän luistimet jalassa ja piti mua käsivarresta. "Me tultiin neuvotteluissa lopputulokseen uudesta kapteenista."

Mä nyökkäsin. Maila tuntui painavalta kädessäni, luistimet hiostivat. Koutsi piti selvästi pienen tauon, ennen kuin jatkoi.

"Se on Joel", koutsi sanoi. "Sulle on uusi pelipaita tuolla pukuhuoneessa."

Nyökkäsin taas, ja koutsi jatkoi matkaansa jäälle. Joel oli yksi joukkueen parhaista hyökkääjistä ja sen valitseminen uudeksi kapteeniksi oli ollut ilmiselvää. Kävelin takaisin pukukopeille ja riisuin vanhan paitani. Sen, minkä rinnassa komeili ylpeyttä tuonut C.

Uudessa paidassa oli uudenkarheat painatukset. Selässä lukeva Tammilehto kiilteli, sininen väri näytti kesäiseltä taivaalta.

Uuden paidan rinnuksessa oli A.

Varakapteeni.

x

Kassandra odotti mua jäähallin aulassa. Se istui punaisella sohvalla jalat ristissä ja hymyili nähdessään mut. Istuin sen viereen, varoin koskemasta.

Mä en tiennyt olisiko mun pitänyt kertoa. Kassandra ei vaikuttanut tietävän mitään, joten voisin yhtä hyvin olla myös kertomatta. En vain tiennyt kestäisikö mun omatuntoni sitä.

"Mai järjestää juhlat", sanoin. "Se haluaa kutsua sut ja Kristianin."

"Missä vaiheessa sä oot alkanu hengaamaan sen kanssa?" Kassandra kysyi. Se kääntyi sohvalla paremmin mua kohti ja tuntui tuijottavan suoraan sieluun. Aivan kuin se olisi yrittänyt etsiä mun katseesta jotain.

"Ei, kun en mä sen kanssa hengaa", sanoin. Miksi puhuminen tuntui yhtäkkiä niin hankalalta?

"Järjestät bileitä silti sen kanssa vai?"

"Ei, kun... Luukas", sanoin. "Mun on pakko—"

"Benjamin", Kassandra keskeytti. Se tarttui mua käsiin ja puristi. "Mä tiedän kaiken."

Tuijotin kuvankaunista tyttöä osaamatta sanoa mitään. Jos se kerran tiesi, niin miksei se ollut vihainen? Miksei se huutanut, kironnut, itkenyt? Miksi se istui siinä pidellen mua kädestä?

"Tiedät?" toistin typertyneenä.

Kassandra nyökkäsi. "Kyllähän mä nyt olen nähnyt, ettei tää meidän suhde ole sulle samanlainen kuin mulle. Sulle tää on kulissia ja mulle... jotain oikeaa."

Olin niin jumalattoman helpottunut, etten osannut pyytää edes anteeksi. Kassandra oli ymmärtäväinen; se oli nähnyt mun sisälläni johonkin niin syvälle, että toisaalta se myös hirvitti.

Mä halasin sitä. Se tuoksui tutulta ja turvalliselta.

"Mä haluun kertoo sulle jotain", kuiskasin vasten sen paitaa. Se kietoi kätensä hetkellisesti tiukemmin mun ympärille ja naurahti.

"Ei sun tarvii kertoa mulle mitään, Benjamin", se sanoi. "Mä tiedän kyllä."

Kassandra tiesi.

Kassandra tiesi asian, jota mäkään en ollut aina tiennyt. Oliko se niin ilmiselvää? Näkyikö se musta jotenkin läpi? Mun päässäni oli niin helvetisti kysymyksiä, enkä osannut tarttua mihinkään. Nyt kai tärkeintä oli, että Kassandra ymmärsi ja tiesi.

"Haluutko lähteä jätskille tai jotain?" tyttö kysyi sitten ja nousi sohvalta. Se ojensi kättään mulle ja tartuin siihen.

Ulkona oli aurinkoista. Tuuli puhalsi vielä lämpimästi ja Kassandra päästi irti kädestäni vasta lähikaupan ovella.

"Miten teillä menee kotona?" kysyin kävellessäni tytön perässä kohti pakastealtaita. Äskeisen, ihoa hyväilleen lämmön jälkeen kaupan viileys sai mut värisemään.

"Isä on jotenkin ihan poissa tolaltaan. Äiti muuttaa viikonloppuna hetkeks mökille, kun se ei jaksa enää", Kassandra selitti. Se nojasi pakastealtaan reunaan ja katseli ääriään myöten täynnä olevia jäätelölaatikoita. "Musta tuntuu, että iskä salailee meiltä jotain, mutta ei suostu kertomaan mitä. En ymmärrä miksi sitä kiinnostaa niin paljon se räjähdys ja miksi se syyttää siitä omaa poikaansa."

"Etkö oo saanu mitään tietoo, miksi se epäilee Kristiania?" kysyin. Vaikka olin Luukaksen ideasta montaa mieltä, olin salaa myös hyvilläni siitä, että ainakin yksi aikuinen oli poissa kotoa viikonloppuna.

"No en", Kassandra huokaisi ja avasi pakastealtaan luukun. Se oli aina tykännyt mehujäistä ja nytkin se valitsi jonkun ällöttävän esanssisen mansikan. "Ja kun kyllä mustakin Kristian käyttäytyy oudosti, mutta olisko siitä tosiaan järjestämään ja peittelemään jotain tollasta?"

Niin. Sen kun saisin tietää.