Murtuneiden sydänten silta

17. Suomalaisuuden perikuva

Vedän matkalaukun ulos tavaran täyteisestä varastosta. Joudun käyttämään jokaista omistamaani raajaa, jotta varaston muu sisältö ei tulisi laukun mukana ulos. Onnistun kuitenkin saamaan mustan kankaisen matkalaukun haltuuni ilman ylimääräisiä tavaravahinkoja. Ainakin toivon, että mitään ylimääräistä ei mennyt hajalle. Se toki joskus voi olla liikaa toivottu.

Lähden raahaamaan itseäni laukun kera takaisin sisälle. Päätimme Ahlan kanssa vain pakata samaan laukkuun siltä varalta, että muilla on tarpeeksi tavaraa täyttämään koko auto. Emmehän me kuitenkana muuttamassa olla.

Mut on värvätty meidän reissun toiseksi kuskiksi, ja koska Sasu on se toinen autoa ajavista yksilöistä mun vastuulle on jäänyt kauimpana asuvat. Miro nyt sinänsä asuu ihan siedettävän matkan päässä, mutta Roni asuu jossain aivan helvetin perseessä.

Ovi aukeaa juuri nokkani edestä ja Ahla työntää päänsä raittiiseen ulkoilmaan. "Tarvitseeko mun prinssini apua?" virne vääntyy Ahlan kasvoille ja tuhahdan huvittuneena. "Kyllä mä sun harmikses jaksan kantaa yhden matkalaukun", vastaan hymyillen ja nostan kantamukseni eteiseen.

"Ootko sä jo katsellu, että mitä sä otat mukaan? Pitääkö hakea kotoota jotain?" kysyn Ahlalta, joka suurempia kyselemättä kietoo kätensä ympärilleni.

"Mul on kaikki tarvittava kyl jo täällä. Ainoo vaan, että mulla ei oo mitää rennompia housui, voinko lainata sulta?" Ahla kysyy ja kohotan vasempaa kulmaani inasen. "Voin mä lainata, mutta eiks me todettu jo vähä aikaa sitten, että mun lökärit on sulle liian lyhyitä?" naurahdan ja tummaverikkö näyttää pohtivalta. "No siis joo, mutta uskon, että mä pärjäisin niillä. En jaksa käydä kotona". Nyökkään vastaukseksi ja vedän sitten Ahlan sekä laukun mukanani makkariin. Meillä alkaa tulla kiire pakkaamisen suhteen, jos me oikeasti aiomme olla valmiina kolmelta. Kello alkaa olla jo vähän yli kahden.

"Päätä noista mun housuist ihan vapaasti, mitkä haluut lainaan", huikkaan Ahlalle, joka sitten menee tonkimaan mun vaatekaappia. Nappailen penkille miettimäni vaatepinkat syliini ja alan itse puolestani viikkailemaan niitä laukkuun.

"Muista sitten, että et pakkaa ihan tota kaikkee mukaan. Ei me olla siellä mökillä kahta viikkoa", Ahla naurahtaa nähdessään mun tavaramäärän. En mä nyt tiedä onko siinä ihan kahdelle viikolle vaatteita, mutta aina pitää varautua pahimman varalle. "Mitäs sä sit sanot, jos mä vaikka työnnän sut laiturilta alas veteen ja sulla ei oo vaihtovaatteita?" kysyn keksien päästäni jonkun tilanteen, jossa voisi mahdollisesti olla ylimääräisistä vaatekerroista hyötyä. "Sit mä vaan oon ilman vaatteita", Ahla kohauttaa olkiaan ja virnistää mulle. Nään mielikuvan ja tunnen poskieni punehtuvan. En halua näyttää reaktiotani Ahlan typeriin sanomisiin, joten käännän katseeni takaisin matkalaukkuun ja toivon, että hiukseni toimivat tarpeeksi hyvänä näköesteenä kasvoilleni.

"Sä oot typerä", tuhahdan ja kuulen, että Ahla vain nauraa sanomiselleni. "Sori rakas, mutta sä oot nii sulonen aina ku nolostut", tämä toteaa ja mun tekis mieli vaan lähteä tästä huoneesta pois ja huutaa tyynyyn. Ahla on muuttunut tosi paljon siitä, kun me alettiin seurustelemaan. Siitä on tullut rohkeampi. Ei siinä en mä valita asiasta, mä ihan pidän tästä puolesta. Vaikka mä yleensä pyrin sen faktan peittämään.

×

Nostan melko täyteen tungetun matkalaukun auton takakonttiin ja paukautan luukun kiinni. "Sä oot sitten mun virallinen Maps tän matkan aikana", totean vieressäni seisovalle Ahlalle. Mökki kuitenkin on hänen perheensä omistuksessa, joten hän sinne osaa parhaiten neuvoa. Kuulin juoruja, että navigaattorit eivät oikeastaan tiedä neuvoa oikeaa reittiä metsän keskellä hengailevalle mökille.

"Joo mä kyl ohjaan sut oikeeseen paikkaan älä huoli", Ahla toteaa ja lähtee sitten kiertämään apukuskin puolelle. Otan hänen liikkeistään mallia ja lähden itse istumaan kuskin paikalle. Kello on tasan kolme ja nyt olisi viimeistään hyvä aika lähteä matkaan.