The so called "Secret" [GxG]

29|Kahdeskymmenesyhdeksäs

"Etkö sä sitten ole iloinen?", kysyin siltä, mutta tyttö pudisteli päätään.

"Ei se ole sitä. Kyllä mä olen iloinen, todellakin olen, mutta-", tämä keskeytti puheensa hetkeksi ja kaiveli taskuaan. "Koska me tullaan ainakin olemaan paljon erossa kesän jälkeen, niin halusin, että meillä olis parikorut. Silleen tiedätkö muistutuksena ja tällein", Yuta raapi niskaansa nolostuneena näyttäen minulle kahta harmaata ketjua, jotka roikkuivat sen sormista.

"Mä oon koko ajan ajatellu, ettet sä halusi olla yhdessä enää, kun lähdet opiskelemaan", sanoin pitäen katseeni hiekassa. "Tai siis kun kaukosuhde kuulostaa tosi vaikealta jutulta. Luulin, ettet sä jaksaisi sellaista."

"Totta kai mä jaksan, jos kyse on susta", Yuta sanoi katsoen minua. Tämä otti sormillaan leuastani kiinni ja käänsi pääni tämän kasvojen suuntaan. "En mä halua meidän suhteen loppuvan, olisi se sitten kuinka vaikeaa."

Oli hiljaista. En sanonut mitään.

"Vai haluatko sä erota?", Yuta yhtäkkiä kysyi ja pudistin päätäni hädissäni.

"En todellakaan halua", sanoin äkkiä katsoessani tyttöystäväni kasvoja. "Mutta kaukosuhde kuulostaa vaan niin vaikealta ja se, että onnistuisko se edes ollenkan, jos meistä molemmat tulee olemaan väsyneitä ja-"

"Miksei me vain kokeilla?", Yuta kysyi katsoen silmiini. Mä näin sen omissa silmissä jotain kivun näköistä, jota mä en ymmärtänyt. "Vai etkö sä halua tehdä mitään meidän suhteen eteen?"

Katsoin tyttöä hämmentyneenä. En mä sitä tarkoittanut. Kyllä tekisin vaikka mitä meidän suhteen eteen, mutta vaikka me olisimme kaukosuhteessa ja se onnistuisi hyvin, en välttämättä voisi sietää sitä ikävän ja epävarmuuden tunnetta, joka minussa oli.

Tiesin ajattelevani itsekkäästi, kun pelkäsin omia tunteitani, mutten voinut, enkä osannut tehdä sille mitään. Uusien tuntemattomien asioiden kokeileminen ei ollut mun juttu, en tykännyt uusista jutuista. Tykkäsin siitä miten asiat olivat nyt, enkä tykännyt ajatella tulevaisuutta tai sitä minkälainen tulevaisuutemme oli, vaikka aivoni tekivät sitä pakostakin.

"No ihan sama", Yuta lopulta huokaisi ja nousi ylös. Tämän kädestä tippui yksi koru, jonka menin heti poimimaan.

"Yuta!", huusin sen perään, mutta päättäväistä tyttöä ei saatu enää käännettyä takaisin. "Hei ihan oikeasti! Tää on naurettavaa!", huusin sen perään, mutta tämä oli kuin kuulematta huutojani.

Tunsin kyyneleiden polttelevan silmäkulmiani, kun katsoin tytön kävelevän pois luotani sumeilla silmilläni. Hiljalleen kyyneleet alkoivat vuotaa tauotta ja aloin itkeä, kun en enää nähnyt Yutan selkää näköpiirissäni. Kyykistyin hiljalleen kiveä vasten itkemään.

En mä ollut tarkoittanut sitä niin.

Olin valmis kokeilemaan kaukosuhdetta, mutta se pelotti ja ahdisti ja halusin puhua siitä. Muiden parien kohdalla se ei ollut aina toiminut, enkä tiennyt minun ja Yutan suhteesta, olisiko se onnistunut vai ei.

Yuta ei ollut edes kuunnellut minua, en ollut edes kerennyt sanoa mitään, kun se oli jo lähtenyt. Puristin hopeaa korua kädessäni tiukasti itkiessäni kiveä vasten. Nenäni vuoti ja oli hankala hengittää, kun en saanut itkua millään lakkaamaan.

***

Meistä kumpikaan ei soittanut toisillemme moneen päivään. Jopa osa meidän tekemistä suunnitelmista peruuntui sen takia, että olimme olleet puhumatta toisillemme.

Äiti oli ihmetellyt miten olin ollut yksin jo monta päivää, mutta olin saanut valehdeltua sille, että Yuta oli sairastunut, eikä huonossa kunnossaan voinut nousta sängystä. Tietenkin se valhe oli mennyt läpi.

Mä olin kuitenkin saanut aikaa ajatella meidän suhdetta ja tulevaa. Haluaisin puhua Yutan kanssa siitä, mutta en halunnut olla ensimmäinen joka soittaisi. Mistä sitä tietäisi, vaikka Yuta ei edes vastaisi puheluun?

Olin edelleen sitä mieltä, että kaukosuhde ei ollut se mitä me tarvitsimme. Olin tietenkin avoin kokeilemaan sitä. Mutta kun sitä ajatteli pidemmälle ja jos se ei sitten onnistuisikaan, eroaisimmeko sitten tekstiviestillä?

Kunpa Yuta olisi jäänyt kuuntelemaan minua, eikä olisi lähtenyt lapsellisesti pois paikalta jääden välttelemään puhumista. Kai meidän olisi joskus puhuttava vai oliko tämä muka meidän suhteen loppu?

Mutta olihan minussakin vikaa, kun olin saanut Yutan ymmärtämään sanomani väärin. Olin esittänyt mielipiteeni kaukosuhteessa väärin ja Yuta oli sitten tulkinnut sen erillä tavalla. Vikaa oli meissä molemmissa yhtä paljon.

Huoneeni ovelta kuului kamalan kova koputus, ennen kuin Kai astui huoneeseeni ja käveli luokseni.

"Lähetkö hampurilaiselle?", se kysyi istuen vierelleni sängylleni. Vilkaisin sitä sivusilmälläni ja kohautin olkiani. "Mä maksan."

"Okei", sanoin huokaisten ja nousin ylös sohvalta Kai perässäni.

"Äiti antoi mun lainata sen autoa", Kai virnuili lähtien pois huoneestani. Isoveljeni oli suorittanut ajokokeet heti täytettyään kahdeksantoista ja nyt se varmaan halusi mennä ajelemaan, kun kerta oli siihen laillisesti lupa. Minun pyytäminen syömään oli vain tekosyy, jotta se pääsisi esittelemään ajotaitojaan, joista se on kerskunut jo monta viikkoa.

Puin hupparin päälle ja lähdin isoveljeni perään eteiseen pukemaan tennareita jalkaan. Kai meni jo edeltä autolle ja tulin pian sen perässä. Poika ajoi keskustaan ja sitä vielä kauemmaksi muka vain hampurilaisen takia.

"Mitä sä haluat?", se kysyi meidän ajaessa autokaistalle. Sanoin sille, että se voi päättää, kunhan siihen ei tulisi suolakurkkua. Veljeni tilatessa meille ruokaa selasin puhelimellani instagramia. Oloni oli kurja.

"Hei", Kai tökki olkapäätäni ja käännyin katsomaan sen suuntaan ärtyneenä. "Mä unohdin mun kortin."

"Et vitussa!", huusin sille ärtyneenä. Kai kohautti olkiaan ja näytti pyytävän minun pankkikorttiani.

"Maksan sulle takaisin", Kai hymyili saadessaan korttini käsiinsä. Se maksoi ruoat kortillani ja ojensi sen pian takaisin minulle, kun sai ruoat vastaan ikkunan kautta. "Ai että", Kai huokaisi ajaen pienen matkan päähän tyhjälle parkkipaikalle.

Me mättäsimme ranskalaisia ja hamppareita naamariin parkkipaikalla ja olimme molemmat hiljaa. Autossa kuului vain, kun Kai katsoi Netflixiä ja minä Twicen jäsenen liveä.

Meillä meni reissussa pari tuntia, kun päätimme vielä käydä pikaisesti kaupassa hakemassa energiajuomia ja suklaata, ennen kuin lähdimme ajamaan kotia kohti.

Kun me palattiin kotiin, äiti oli eteisessä ihmettelemässä mikä meillä kesti niin kauan. En vastannut sille mitään vaan painelin suoraan huoneeseeni ja menin makoilemaan sängylleni tuijottaen surkeana puhelintani.

Mä en todellakaan halunnut laittaa ensimmäistä viestiä. Eikö Yuta oikeasti halunnut enää jutella? Eikö se enää halunnut nähdä? Miksei se laita viestiä?

Tai sitten se ajatteli samalla tavalla, niin kuin minä. Ettei laittaisi ensimmäisenä viestiä. Mua harmitti, että se oli vihainen, mutta enemmän minua ärsytti, ettei tämä ollut kuunnellut minua.

Huomasin ilmoituksen, jossa Kai oli lisännyt tililleni rahaa sen verran mitä oli kuluttanutkin. Se ilmoitus ei minua kiinnostanut, halusin ilmoituksen Yutalta, enkä typerältä aasilta seinän toiselta puolelta.

Pyöriskelin sängylläni rauhattomana. Olisiko minun lopulta pakko laittaa ensimmäinen viesti? Suostuisiko tyttö kuuntelemaan asiani tällä kertaa?

Tuijotin meidän viestiketjua harmistuneena. Odotin, että tyttö olisi alkanut kirjoittamaan. Ihmeitä ei kuitenkaan tainnut tapahtua. Ei ainakaan siihen mennessä, kun olin täysin luovuttamaisillani ja näytölle ilmestyi viesti.

Yuta:
Nähdäänkö sun lähipuistossa?