Keskeneräisten tarinoiden kirja

Talvililja

Talvilijan on tarkoitus olla aavistuksen romanttinen seikkailu ja fantasiatarina. Kirjan juoni on ikään kuin legenda, joka on kulkenut luomassani fantasiamaailma Sudeniassa sukupolvelta toiselle.  

Sellaista talvea ei oltu koettu moneen vuoteen. Tuuli on niin kova, että kaikki vähänkin kevyt irtaimisto kuten luudat, kastelukannut ja liian heikosti sidotut heinäpaalit lähtevät lentoon ilman kunnollista sitomista. Lumisade on melkein päivittäistä ja joskus niin sankkaa, että eteensä näkeminen on melkein mahdotonta. Kylmä on aina. Vaikka takkatulen kasvattaisi kuinka suureksi tai valitsisi ylleen paksuimman takin, kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin myöten. Juuri tuollaisiin ajatuksiin vaipuneena Alexandra Ashaara istui pienen tulisijansa ääressä. Pöydällä hänen edessään nököttää pieni ruukku. Sillä hetkellä tuo pieni mullalla täytetty ruukku oli yksi tärkeimmistä esineistä koko luolassa, jossa Alexandra asui. Alexandra oli pitkään parantavia- ja kasvattavia loitsuja käyttäen yrittänyt saada jäätyneen maan taas elinkelpoiseksi. Normaalisti sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, mutta tämä talvi oli kaikkea muuta kuin normaali. Se oli magian avulla aiheutettu. Se ei Alexandraa pelottanut. Hän itsekin oli maagi. Eniten häntä karmaisi se kuinka kauan talvi oli jatkunut. Niin laajalla alueella talven ylläpitäminen kuukauden ajan on äärimmäisen vaikeaa. Kuka ikinä tämän takana onkaan on pitänyt talvea yllä jo kokonaisen vuoden. Jokaisen päivän myötä Alexandran mieleen hiipii yhä voimakkaampi pelko siitä kuinka vahva loitsija hänellä olisi vastassaan. Tai ehkä joku hulluksi tullut vesielementaali. Alexandra hengitti syvään ja asetti kätensä kukkaruukun yläpuolelle. Hän sulki silmänsä ja tunsi kuinka tummansiniset magian haituvat kieppuvat hänen ympärillään. Normaali ihminen ei niitä kykene näkemään, mutta jokainen maaginen olento omaa auran. Se on erilainen jokaisella. Alexandran imee energiaa aurastaan ja kanavoi sen olkapäitä pitkin hänen sormenpäihinsä. Vihreät hohtavat säikeet purkautuivat Alexandran sormenpäistä ja upposivat multaan. Hetken aikaa näyttää siltä, että mullan alle olisi haudattu minikokoinen aurinko. Multa ruukussa alkoi liikahdella ja keskeltä pullan läpi työntyi pieni vihreä hento verso. Hymy levisi Alexandran kasvoille hänen katsoessaan kasvin työntyvän mullan läpi. Kasvinversojen kasvattaminen ei ole loitsijalle temppu eikä mikään, mutta olosuhteet huomioon ottaen tuo pieni verso oli parannus synkältä näyttävään tilanteeseen. Alexandra otti kukkaruukun varovasti ja siirsi sen tärisevin käsin luolan perälle, jossa tuuli tai pakkanen eivät varmasti pääsisi siihen käsiksi.

"Alexa!" kimeä ääni huusi ulvovan tuulen yli. Alexandra kääntyi nähdäkseen yhden yksinäisen valon saapuvan häntä kohti hämärässä. Valon tullessa lähemmäksi erottui tuiskussa pieni hahmo.

"Paula?" Alexandra kysyi. Hahmo heilutti lyhtyään vastaukseksi. Paula rämpi melkein metrin korkuisen lumihangen poikki luolan suulle. Luola, jossa Alexandra asui ei todellakaan ollut kylmä ja kolkko. Sen kiviseinillä roikkui punaisia ja sinisiä seinävaatteita, jotka oli koristeltu kultaisilla kirjailuilla. Puiset hyllyt erottivat pienen keittiönurkkauksen muusta luolasta. Hyllyissä li useita loistukirjoja, joden kannet oli koristeltu mitä upeimmin värein ja kirjailluin. Joihinkin oli upotettu jopa jalokiviä. Katosta roikkui muutamia nippuja kuivattuja yrttejä. Luolassa ei myös koskaan ollut kylmä. Alexandran tulisijassa paloi aina lumottu tuli, joka lämmitti koko luolan mieluisaan lämpötilaan.

"Että osaa pyryttää! Onko sinulla tietoa kuinka kauan tätä mahtaa jatkua?" Paula astui sisään luolaan ja pudisteli lunta viitaltaan. Paula oli kylän sepän tytär. Hän oli vasta viisitoista, mutta näytti paljon nuoremmalta. Hänen melkein porkkanan väriset hiuksensa olivat aina letillä ja korkeat poskipäät olivat täynnä pisamia.

"En tiedä. Luulen, että se loppuu huomen aamuna." Alexandra vilkaisi ulos. Hänen laskelmiensa mukaan lumisateen pitäisi, mutta melkein mikään tässä talvessa ei täsmää hänen laskelmiaan. Alexandra oli noin viisi kuukautta sitten ilmoittanut koko kylälle talven olevan ohi noin viikossa. Viikon jälkeen tuli toinen viikko ja sitten vielä toinen.