Until the springday comes again

21. Yritin pitää sut vaan onnellisena

Taehyung ei tiennyt mitä oikein oli tapahtumassa, eikä oikeastaan tahtonutkaan. Hän tiesi, ettei se varmasti ollut mitään hänen mieltään lämmittävää. Hän luuli paenneensa kauas kaikesta, keskelle kristallin kirkkaan meren ympäröimää paratiisia, mutta silti samat vitsaukset seurasivat hänen kannoillaan.

Taehyung ei ymmärtänyt missä oli mennyt Jungkookin kanssa vikaan. Hän teki aina kaikkensa ollakseen mahdollisimman paras poikaystävä (oliko hän edes sellainen?) ja Jungkook vaikuttikin onnelliselta ja tyytyväiseltä hänen kanssaan. Mutta kun Jimin liittyi mukaan kuvioihin kaikki muuttui.

Ei Taehyung voinut olla mistään Jiminille vihainen, eikä myöskään Jungkookille. Hän vihasi itseään ja sitä miten epätoivoinen oli. Tilanne, jonka edessä hän seisoi oli yksi suuri soppa. Taehyung ollut enää pitkään pystynyt hallitsemaan sen käänteitä ja pitämään naruja käsissään.

Soo-chul spämmi hänen puhelimensa täyteen taas vihaisilla viesteillä vaatien maksua, jonka väitti olevan jo viikkoja myöhässä, vaikka Taehyung ei ollut sopinut mitään sellaisesta. Kaikki kasaantui kerralla yhdeksi suureksi murheenkryyniksi.

Katkerana Taehyung vain nauroi tyhmyydelleen. Luuliko hän tosiaan, että pääsisi elämää, tekojaan ja itseään mihinkään karkuun? Elämä oli kuin loputonta kehää jota hän kiersi päämäärättömästi. Heti kun joku asia näytti löytävän suunnan, oltiin jo taas yhtä toivottomassa alussa takaisin.

Laineet, jotka eivät koskaan lopettaneet lyömästä rantaan tarttuivat Taehyungin varpaisiin ja vetäytyivät samassa jo takaisin. Aivan kuin Taehyung koitti uudelleen ja uudelleen tarttua Jungkookkiin. Hän sai otteen, mutta se ei koskaan pitänyt kauaa. Hetken Taehyung toivoi, että laineet veisivät hänet mukanaan ja meri ottaisi hänet hellään huomaansa.

***

Melkein puoli tuntia Jungkook juoksi etsimässä hotellin ympäristöstä ennen kuin viimein löysi rannalta hiekalla kyhjöttävän Taehyungin. Laineet lipoivat hänen paljaita varpaitaan ja horisontti hypnotisoi katseen jäätymään lasiksi.

"Hyvä tavaton, Taehyung! Minne sä oikein lähdit? Etsin sua ikuisuuden!" Jungkook huudahti, mutta Taehyunge ei kääntänyt edes katsettaan hänen puoleen.

"Oletko sä vihainen siitä mitä näit? Mä tajuan kyllä... mutta-" Jungkook aloitti vaisulla äänellä ja istahti varoen pienen etäisyyden päähän Taehyungista.

"Jungkook, mä yritän pitää sut vaan onnellisena. Olen tehnyt kaikkeni, eikö se riitä sulle? Mitä jätin tekemättä tai tein väärin?" Taehyung vastasi ääni murtuen ja katsoi nyt Jungkookia kiiltävin silmin.

"Ei kyse ole siitä! Olen tosi onnellinen sun kanssa ollessa!" Jungkook vakuutteli kiireesti ja laski kätensä Taehyungin reidelle. Taehyungin olisi tehnyt mieli työntää se pois, mutta hän ei kyennyt, hän halusi tuntea Jungkookin kosketuksen ihollaan.

"Siis kun Jimin... sillä edelleen tosi vaikeeta Ji-wookin tapauksen takia. Se ei näy ehkä päällepäin, mutta oikeastihan Jimin on ihan hajalla. En voinut olla niin ilkeä ja sanoa, että nuku yksin kun hän melkein itkien aneli jäämään eilen illalla", kierrellen ja kaarrellen Jungkook sai selitettyä jotain. Hän oli aina yhtä pulassa kun joutui vakuuttamaan Taehyungin pysymään rinnallaan, hän ei pystyisi luopumaan hänestä, muttei myöskään Jiministä.

"Tajuan kyllä. Mähän olen ollut ikuisuuden Jiminin kaveri. Näen hänen lävitseen paremmin kuin kukaan", Taehyung nyökkäsi. Hän tiesi miten voimakas, mutta särkyvä kukkanen Jimin olikaan. Samassa niin rohkea ja itsevarma, mutta yhtä aikaa pelokas ja herkkä.

"Anna anteeksi, tämä ei tule toistumaan..." Jungkook sanoi tukahduttavalla äänellä. Hänen oli luvattava se Taehyungille vaikka pelkäsikin, että rikkoisi lupauksen ennemmin tai myöhemmin. Niin vain tulisi käymään, vaikka hän ei sellaista toivonutkaan.