Joitain novelleja

Koti

Kirjoitettu keskellä yötä. En takaa laatua.

TW: Suhdeväkivalta? (Yritin saada sen sinne kuvaukseen, mutta Wattpad ei tallenna sitä)

Työt loppuivat ja istun autossani. Mene kotiin. Mene kotiin. painan kaasua. Mene kotiin. Mene kotiin. Käännyn pihaan. Mene kotiin. Mene kotiin. Avaan kahvilan oven ja otan paikan. Mene kotiin. Mene kotiin. "Kahvi. Paljon maitoa, ei sokeria." Mene kotiin. Mene kotiin. Juon kahvia ja mietin kotia. Jos kodiksi voi kutsua paikkaa, jossa pelkää kuolemaa. Jossa ahdistus valtaa kehon ja pelko kontrolloi kaikkea mitä teen. Eikö kodin pitäisi olla paikka, jossa tuntee itsensä rakastetuksi ja jonne haluaa nukkumaan, eikä pelkää öisin tuntevansa terävää kipua ja sen jälkeen näkevänsä kuoleman tumman kaavun ja hänen kalpeat sormensa nostamassa minua ylös. Tai ehkä ei. Ehkä koti on vain paikka jossa asutaan. Ei mitään syvempää. vain katto pään päällä. Mutta minulle koti on pelkoa, ahdistusta ja veitsen hehku ikkunasta loistavassa kuunvalossa. Kuoleman odottamista ja niitä monia kauhun kyyneliä jotka siellä olen vuodattanut. Vaikkei se aina ollut sellaista. Se ei ollut kuolemaa, ja hänen etäistä, mutta niin kuuluvaa ääntään. Se oli suukkoja, haleja, lämpöä, aviomies. Nyt jäljelle jäi vain aviomies, raahaten mukanaan kuolemaa, samalla kun pelko ottaa luisevilla raajoilla minusta tiukan otteen, eikä päästä irti.

Ja täällä taas olen. Kotona. Katselen kun aviomieheni tekee sanaristikoita nojatuolissa. Vaikka hän näyttää niin lempeältä ja rauhalliselta siinä ollessaan, pelko alkaa kuristamaan minua ohuen ohuesti ja se voimistuu joka sekunti kun katson häntä, niin kauan etten enää saa happea. Nousen ylös ja kävelen takaovesta puutarhaan.

Miksi käskin itseni kotiin? Ajattelen. Täällä ei ole mitään muuta kuin kuolema, ja sen pelko. Sekä aviomieheni. Kaikki tämä. Vilkaisen kohti metsää ja mielessäni vilahtaa ajatus karkaamisesta. Vain nanosekunnin ajan, mutta se riittää. Pystyisin elää siellä päivän. Tai kaksi. Adrenaliini virtaa lävitseni ja lähden juoksemaan kohti metsää avojaloin. Sen reunalla pysähdyn ja katson taakseni. Hän on siellä, juoksee perääni. Pingon syvemmälle metsään. En välitä nokkosista ja kävyistä jotka pistelevät paljaita jalkojani. Veri kohisee korvissa, mutta jatkan juoksua. Hän saavuttaa minua, enkä selviä siitä. Pian, hän pysäyttää minut vetämällä paitani kauluksesta ja kääntää minut ympäri. Otsamme ovat yhdessä ja hengitämme raskaasti vasten toistemme kasvoja. Tässä se oli, Mietin. Tärisen kauttaaltani ja suljen silmäni. Mutta kuolettavan iskun sijaan, hän suutelee minua. Ja sitten, hitaasti, kuin lapselle puhuen, hän sanoo: "Saat etumatkaa, sillä rakastan, tai ainakin rakastin sinua." Hän päästää irti ja katsoo juoksuani yhä vain syvemmälle metsään, samalla tunnustellen veitsen kahvaa taskussaan.