Breath and you are dead || Blind Channel

1

Joel

Oletko sä koskaan ajatellut, miltä tuntuisi päästä jonkun toisen pään sisälle? Miltä tuntuisi lukea jonkun toisen päivittäisiä ajatuksia? Ihmisen mieli saattaa olla yhtä neutraali, kuin ihminen antaa ulospäin ymmärtää-muutamia mustia aukkoja lukuunottamatta. Toisen ihmisen mieli saattaa olla kokonaisuudessaan musta aukko-tällaisessa mielessä on voitu murhata satoja viattomia ihmisiä. Sinut on voitu murhata tällaisessa mielessä. Kiehtovaa vai mitä? Onneksemme, emme joudu kärsimään toisen ihmisen pään sisällä. Jokainen on ainoastaan oman mielensä elinkautisvanki. Omaa mieltään ei pääse pakoon. Oma mieli tappaa hitaasti kiduttaen sisältä. Jos sä eläisit mun pääni sisällä edes viisi minuuttia-olisit pahasti traumatisoitunut.

---

"Joel? Huhuu? Ootko sä tässä maailmassa?" Kuulin Joonaksen kyselevän viereltäni. Tuon hengitys tuntui vituttavan lähellä kasvojani ja sai samalla mieleni räjähdyspisteeseen. Tuttu pommi alkoi tikittää sekuntteja alaspäin.

"Sori, mitä?" Kysyin täysin pihalla ympärilläni käydystä keskustelusta. Minulla oli tapana keskustella omalaatuisen mieleni kanssa niin läheisesti, että kaikki muu ympärilläni käyty keskustelu oli ikäänkuin sumun peitossa ja toissijainen asia. Mieleni kanssa käydyistä keskusteluista sai varmasti enemmän irti-jopa sinä saisit.

"Että, mitä sä haluat syödä? Tommi tilaa nyt", Joonas naurahti viereltäni hengittäen edelleen raskaasti kohti oikeaa poskeani. Kohdista vielä yksikin henkäys mun kasvoja vasten ja sä et hengitä enää ikinä...

"Aaa. Ihan sama. Mä otan samaa, kun sä", vastasin välinpitämättömästi olkia kohauttaen ystäväni kysymykseen ja hilauduin vaistomaisesti kauemmas tuon hengitys-kidutuksesta.

Olisikohan se paha, jos tukehduttaisin tuon tyynyllä? Loogisesti ajateltuna olisin aika armelias-tukehtuminen ei ole kivuliaimpia tapoja kuolla. Tämä toisaalta saattaisi johtaa siihen, että joudun tukehduttamaan kaikki 5 ystävääni yksitellen välttyäkseni seurauksilta. Mielestäni oikeilla motiiveilla toteutettu murha pitäisi olla hyväksyttävää. Ja edelleen korvani juuressa soiva Joonaksen hengitys välimatkasta huolimatta on tarpeeksi hyväksyttävä motiivi. Toisen ihmisen hengitys osaa olla ihan saatanan rasittavaa.

Selailin instagramia käydessäni keskustelua mieleni kanssa näyttääkseni ulospäin vähemmän psykopaatilta. Välillä pelkäsin, että käyn huomaamattani keskustelujani ääneen. Siinä kohtaa ystäväni voisivat vakuuttua hulluudestani ja soittaa valkotakkiset paikalle.

"Kuulkaa mä taidan lähteä", ilmoitin kovaan ääneen ja suorastaan hyppäsin ylös studion nahkasohvalta. Joonaksen hengitys oli päässyt aivoissani alueeseen, joka oli päättänyt tarttua sohvatyynyyn. Studiosta olisi tullut rikospaikka alle minuutin sisällä.

"Täh? Ei ne ruoat oo täällä vielä puoleen tuntiin", Niko sanoi kummauksen edessäni seisovasta nojatuolista ja irrotti naamansa puhelimen näytöstä muiden tapaan. Ehkä nekin olivat todellisuudessa yhtä hulluja kuin minä ja piilottivat mielensä kanssa käydyt keskustelut instagramin runkkaamiseen.

"Ei mulla oo nälkä. Syökää vaan minunkin edestä", puhelin samalla, kun suuntasin tieni jo studion ahdistavan pieneen eteiseen. Kenellä tahansa laukeaisi tässä tilassa ahtaanpaikankammo, vaikka ei kyseisestä fobiasta muuten joutuisikaan kärsimään. Minulla eteinen laukaisi aivoissani hälytystilan, jossa etsitään pakoreittiä mahdollisimman nopeasti.

"Hei Joel jarruta nyt vähän. Me ei keretty edes ottaa sun laulu osuutta", Aleksi kummasteli ja harppoi kahdella askeleella ahtaaseen eteiseen kanssani, johon olisi todellisuudessa ollut viiden askeleen matka tuon työpisteeltä. Edes tuolla suorituksella ei pääsisi mieltään pakoon.

Käsi, jonka tuo oli ottanut oikeudekseen laskea oikealle olkapäälleni sai pommin taas tikittämään sisälläni, eikä räjähdysaikaan ollut kuin 20 sekunttia. Eteinen oli ahdas jo yhdelle ihmiselle, mutta Aleksin läsnäolo ja tuon tunkeileva käsi saivat hapen loppumaan keuhkoista.

"Otetaan huomenna. Oon nukkunu tosi huonosti viime yönä. Mua väsyttää", ilmoitin viimeisillä hapen rippeilläni yhtään totuutta värittämättä. Olin jo useamman kuukauden viettänyt yöni pelaamalla tuijotuskilpailua yksiöni katon kanssa. Omien laskelmieni mukaan olin voitolla.

Ravistelin Aleksin olkapäälleni pikaliimalla liimautuneen käden irti ja avasin studion oven reippaalla liikkeellä. Koske muhun uudestaan ja mä murran tuon käden...

Kuittasin ystävieni heipat käden heilautuksella ja oven sulkeuduttua välissämme uskalsin vetää keuhkoni täyteen viileää syysilmaa. Hengittäminen kerkesi viimeisellä sekunnilla eliminoida sisälläni tikittävän pommin.

Kasvoihin kohdistuva ja syystakin läpi puskeva hyytävä tuuli tulisivat olemaan Joonaksen hengityksen ja Aleksin vasemman käden lisäksi motiiveja murhalle, jos päätyisin oikeuden eteen. Murhan kohteena tulisi olemaan pikkuinen mummo, joka väärällä puolella tietä kulkiessaan ei tiennyt, mihin suuntaan väistää ja sai aikaan välillemme kiusallisen tilanteen. Toinen kohde olisi autoilija, joka päätti heittää kadunkulmassa olleet kuralätäkön sadevedet suoraan päälleni autonsa takarenkaalla. Sallikaa minun väittää, että minä olisin molemmissa tilanteissa uhri ja minä ansaitsin korvauksia.

Yksiöni sijaitsi noin 500m päässä studion ulko-ovesta ja ehdin matkalla jo murhaamaan mielessäni kaksi satunnaista ohikulkijaa. Minun mieleni murhalista ei todellakaan jäänyt satoihin tai edes tuhansiin ihmisiin. Minun mieleni oli sarjamurhaaja.

***
Sanoja: 669

Back in business. Kivoja lukuhetkiä!!! Oon niin innoissani tästä kirjasta📚✨️