Tarinoista todeksi

Onnea on istua hiljaa keskellä ihmisten hälinän

Onnea on istua hiljaa keskellä ihmisten hälinän

Sitä aina ajatellaan onnen olevan rahaa, kauneutta tai hyviä arvosanoja. Asiahan ei aina näin ole. Olen usein pohtinut, mikä saa ystäväni onnelliseksi. He elävät aivan toisessa maailmassa kuin minä. Heidät saa onnelliseksi onnistumisen tunteet tai aiemmin mainitsemani hyvät arvosanat. Minua ne taas eivät hetkauta. Minun onneni on aivan toisesta maasta.

"Tämä pieni hiljainen onni, sen löysin, kun etsinyt en, kun suljin hetkeksi silmät ja istuin haaveillen. Tämä pieni hiljainen onni on tyhjissä käsissä vain, ja kun kerroin muillekin siitä, yhä enemmän onnea sain." Sinikka Svärd, Pieni hiljainen onni.

Tämä kyseinen laulu on kuin suora siteeraus omaan onnen elämääni. Silloi kun tämän maailman meno tuntuu painavan päälle synkän pilven lailla, on hyvä vain sulkea silmänsä. Kun muut sulkevat silmänsä, he voivat yhä kuulla äänimaailman ympärillään sekä tuntea olemuksensa enkä usko heidän kokevan kovin suurta onnellisuuden tunnetta, ehkä vain hetken hengähdyksen. Mutta minä tunnen, minä tosiaan tunnen.

Silmien sulkeminen keskellä kaikkea muuta on kuin matka toiseen ulottuvuuteen, omaan onnelliseen kuplaani. Kesken oppitunnin suljen silmäni ja samalla kaiken tietoisuuteni tästä maailmasta. En kuule, en näe, en myöskään tunne mitään. Olen lähtenyt matkalle omaan onneeni. Jos istuu ulkopuolella, saattaa nähdä minun hymyilevän. Jos taas herättää minut takaisin tähän maailmaan, voi nähdä hymynkareen katoavan huuliltani. Minut on palautettu pois onnellisesta maailmastani.

"Tuolla istuu orava kuusen käpy suussa, ruohikossa kaste kimmeltää. Kaksi pikkuvarpusta vain vaiti luumupuussa vailla huolta, vailla ikävää." Tämä katkelma on samaisesta aiemmin mainitusta Sinikka Svärdin laulusta Pieni hiljainen onni. Luonto, koti. Kotini on luonto. Kuinka huojentavaa onkaan istua reisiä kutkuttelevalla nurmella silmät sulkien, kokea tuulen tuoksu sekä lämmin kosketus nenän päässä. Silmät avatessa näkee tiaisen oksalla ja oravan poikasten hippaleikin rapisevan puun rungolla. Tätä onnea harva kykenee näkemään, luontoäidimme kauneus.

Yksi suurin onneni on istua kahvilassa keskellä ihmisten hälinän. Joku saattaisi ajatella tuota tilannetta rauhattomana ja turhana korvien kuormituksena, mutta minä rakastan sitä. Monesti negatiivisia tuntemuksia kokeneena hakeudun mielikahvilaani, otan mielikahvini ja käperryn mielinurkkaukseeni. Tuossa nurkkauksessa voin viettää useita tunteja vain hörppien lasistani ja katsellen ohi kulkeavia ihmisiä. Joskus jopa suljen silmäni ja kuuntelen kahvilan tiskin takaa kantautuvaa hurinaa ja puheensorinaa. Moni ei arvostaisi tätä rutiinia, mutta saan tästä niin suurta mielihyvää, että sitä on hankalaa edes yrittää selittää muille.

Philippe Delermin novelli Dynamon hyrinä sulkee kauniisti sisäänsä onnellisuuden erilaisen taajuuden. Novellissa pyöräilijän mieleen tulvii muistoja lapsuudesta erilaisten aistien kautta. "Maisema ympärillä uinahtaa tasaiseen tärinään. Silloin mieleen tulevat lapsuuden aamut, koulutie ja jäätyneet sormet." Onnea on myös muistella. Muistelu tuo ihmisten mieleen lämpöä, suuria tunteita. Tämä on onnen muoto, johon en kykene samaistumaan. Elän hetkessä. Tahdon kokea onnen nyt, enkä 80-vuotiaana kiikkustuolissa muistellen elämäni filminauhaa.

Toisaalta Dynamon hyrinä käsittelee myös hetken huumaa, johon kykenen samaistumaan. "Dynamo avaa aina vapauden tien nautittavaksi melkein harmaassakin ilmassa, joka ei vielä ole alkanut punertaa. Siinä ilmassa poljetaan hiljakseen ja harkiten, kuunnellaan hengittävän koneen kulkua." Hiljakseen ja harkiten, kuunnellaan. Tätä on onni parhaimmillaan.

Ihmiset kokevat onnen eri tavoin. Oma onneni on erilainen, muiden onni omanlainen. Toinen saa onnen tunnun rahasta, toinen taas luonnosta, hetken huumasta. Kaikki on kuitenkin onnea, jota ei voida millään mittarilla mitata.