Ei niin normaalit lukiovuodet Sotkamossa || Finnish baseball fiction

22. Äläteemitääntyperää-ilme

Aatun näkökulma

Avasin Sandran sairaalahuoneen oven varovaisesti. Oven takaa paljastui Mona itkemässä Rasmuksen sylissä sekä Konsta itkemässä päin Sandran sairaalasänkyä.

-"Odottakaa hetki ulkopuolella, älkää menkö kauaksi" Sanoin Samulle ja Sofialle, jonka jälkeen suljin perässäni huoneen oven mahdollisimman nopeasti, mutta silti hiljaa. Astuin peremmälle huoneeseen jonka ilmapiiri oli ankea.

-"Onko Sandra elossa vielä?" Kysyin varovaisesti. Kukaan ei aluksi vastannut minulle mitään, kunnes Konsta nosti päätään ja näki että minä olin kysynyt kysymyksen. Sen jälkeen hän pudisti päätään ja laski katseensa takaisin Sandraan. Mona näytti aivan murtuneelta kuten Konstakin.

Menin Konstan luokse. Hän ei näyttänyt huomaavan minua ollenkaan. Hän oli oikeasti erittäin murtunut. Tiesin kumminkin hänen pääsevän yli tuostakin. Ajan kuluessa tosin. Toki kuinka kauan siinäkin menisi vain...

-"Konsta, Sandran sisarukset ovat täällä. Pystytkö ottamaan heidät sisään huoneeseen?" Kysyin Konstalta myötätuntoisesti. Konsta nyyhkytti hetken jonka jälkeen nyökkäsi vastaukseksi minulle. Sitten lähdin hänen luotansa ja menin hakemaan Sandran sisarukset.

-"Okei Samu ja Sofia, tiedätte Konstan ja no varmaan myös Monankin, mutta Konsta sanoi että voi ottaa teidät vastaan, minä käyn soittamassa muutamia puheluita" Sanoin Sandran sisaruksille ennen kuin päästin heidät huoneeseen sisään, ja sen jälkeen jäin itse käytävälle soittamaan muun muassa Kallelle sekä valmentajallemme, ettei minua ja Konstaa näkisi ainakaan tänään treeneissä.

Puhelut soitettuani menin takaisin Sandran huoneeseen ja näin edelleen Monan ja Rasmuksen lähekkäin. Rasmus kuuli minut ja nosti katseensa hetkeksi Monasta, jonka seurauksena ilmeilin hänelle minun äläteemitääntyperää-ilmeeni. Rasmus nyökkäsi minulle pienesti, joten menin lähemmäksi Sandran sänkyä. Näin Konstan seuraavan Sandran sisaruksien reaktiota sekä lohduttavan heitä. Istun toiselle Sandran sängyn lähellä olevalle penkille ja katselen vain ympäriinsä ja vajosin ajatuksiini.

"Voinko tulla istumaan syliisi?" Kuulin jonkun kysyvän minulta ja näin sen olevan Sandran pikkuveli Samu. Nyökkäsin hänelle myöntävästi ja hän nousi istumaan syliini. Kiedoin käteni hänen ympärillensä kevyesti lohduttaakseni häntä. Pörrötin myös hänen hiuksiaan.

Kului muutamia tunteja ja Sandran vanhemmat olivat myös tulleet käymään sekä hakemaan Samun ja Sofian takaisin kotiin. Isosiskon kuolema oli todennäköisesti heille todella raskasta ja traumaattista. Mona oli nukahtanut, kuten myös näköjään Rasmuskin. Konstakin makoili taas käsiensä päällä, jotka olivat Sandran sängyn reunalla.

Vilkaisin kelloa. Vierailuaika loppuisi varttitunnin kuluttua. Häpsähdin hieman, sillä joku avasi huoneen oven. Se oli Kalle, joka näytti 'hieman' vihaiselta nähdessään Rasmuksen ja Monan lähekkäin. Kalle myös meni suoraan Monan luo ja koitti saada häntä hereille nopeasti.

"Hei, miten menee?" Kalle kysyi Monalta esittäen rauhallista jonka tiesin olevan suurta esitystä. "Niin olisi myös Konstakin tietänyt" ajattelin Konstaa normaalina itsenään. Rasmuskin näytti heräilevän puheensorinan seurauksena ja liikkui vaivaantuneen näköisenä luokseni jättäen Monan ja Kallen keskustelemaan. Emme kerenneet sanoa mitään ennen kuin Kalle raahasi jo Monan ulos huoneesta. Toivoin että he menisivät kotiin suoraan ja eivätkä he riitelisi kuten usein viime aikoina. Me kaikki tiesimme, näimme tai kuulimme sen, varsinkin viime aikoina.

"Konsta... Vierailuaika loppuu ihan kohta..." sanoin Konstalle samalla koittaen nostaa häntä niin että näkisin hänen kasvonsa. Hän oli itkenyt ja paljon sillä sen näki hänen kasvojensa punaisuudesta sekä silmien pienestä turvotuksesta.

"Tota Aatu mie lähen nyt kanssa, pärjäätkö Konan kaa?" Rasmus sanoi vaivaantuneena minulle. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja katsoin kuinka hän katosi huoneesta pois.

Kesti jonkin aikaa saada Konsta jaloillensa, mutta hän sentään käveli itse ilman apua nyt kohti autoani, joka sijaitsi parkkipaikalla. Avasin autoni ovet ja istuin kuskin paikalle, kun Konsta istui kartturin paikalle toisin sanoen lysähtäen.

Ajelimme koko matkan takaisin kotiin hiljaisuudessa, sillä Konsta nukkui suurimman osan matkaa. Kotiin tultua Konsta meni suoraan oman huoneeseensa ja sulki oven perässään. Annoin hänen olla rauhassa, ainakin vielä toistaiseksi. Toki ylioppilaskirjoitukset lähestyivät, kuten myös kauden alku... 

*****

Author's lovely notes:

Oon pahoillani tästä luvusta. Tää on ollu noin ööö 5kuukautta draftina, ajattelin nyt Marraskuun synkkyyteen postata tän:)

(Ei oo paljoa tätä kirjaa jäljellä, toki en tiedä kirjoitanko edes koko kirjaa loppuun)