Once upon a dream

4 Vain yksi makuuhuone

Tunneli oli valaistu seinässä kasvavin pienin sienin. Ne hohtivat keltaista, sinistä ja vihreää valoa, korostaen Muttilaisen ihoa, joka nyt sulautui täydellisesti ympäristöönsä. Häntä olisi voinut luulla kameleontiksi.

Vesinen tunneli alkoi levitä. Ja minun happeni alkoi taas loppua. Käänsin katseeni taas Muttilaisen silmiin. 

Hän luki minua kuin avointa kirjaa, sillä heti sen tehtyäni hänen pehmeät huulensa olivat taas omillani. Imin itseeni happea ja suljin silmäni. Liike ympärillä pysähtyi ja tunsin Muttilaisen käsien kiertyvän ylävartaloni ympärille. Hän painoi minua paljasta, lihaksikasta rintaansa vasten.

Suudelma syveni. Vesi ympärillä muuttui lämpimämmäksi. Siirsin käteni hänen hiuksiinsa ja ujutin kieleni hänen omaansa vasten. Ne tanssivat yhteistä tangoa, täydellisessä harmoniassa. Hän puristi minua tiukemmin ja huokaisin mielihyvästä.

Suudelma lakkasi. En uskaltanut avata silmiäni.

Hän hiveli kaulaani nenänpäällään ja jätti sinne pienen suudelman. Olin haljeta mielihyvästä.

- "Mennään, matkaa ei ole enää paljon jäljellä. Tunnelin pää näkyy jo!"

Tällä kertaa hän ei kaapannutkaan minua syliinsä, vaan otti kädestäni kiinni ja lähti vetämään minua eteenpäin.

Tunneli vietti loivasti alaspäin, kunnes se päättyi taas uuteen oveen. Puisen oven pinta oli täynnä mitä eriskummallisempia kaiverruksia. Hetken siristeltyäni löysin ovesta viidet kasvot, jotka olivat toinen toistaan kauniimpia. Neljä reunimmaista naista olivat kutakuinkin samanlaisia, vain hiustyylit erottivat heidät toisistaan. Varmasti siskoksia.

Viimeisenä viisikon keskellä komeilivat miehen kasvot. Ne näyttivät häiritsevän tutuilta, mutten muistanut missä olisin niihin törmännyt.

Muttilainen pysähtyi oven eteen ja hipaisi sormillaan naisista pienimmän poskea, jolloin raskas ja paksu ovi lähti avautumaan naristen.

Oven takaa paljastui pieni vesiallas, jonka pinnan läpi saattoi nähdä vihreää kasvustoa ja kalliota. 

Muttilainen vilkaisi minua hymyillen ja nosti viimeiset metrit pinnalle saakka. Pärskähdimme pinnalle. Tarrauduin tiukasti kiinni hänen hartioihinsa ja siirryin reppuselkään Muttilaisen uidessa altaan reunassa komeilevia portaita kohti. 

Portaille päästyämme irrotin otteeni ja valuin jaloilleni. Ne kantoivat jo.

- "Mikä tämä paikka on?"

- "Tervetuloa kotiini, puoli kilometriä lammen pinnan alle. Täällä on turvallista, kukaan muu kuin vedenväki ei selviä hengissä näin pitkälle." Tuo viimeinen lause sai hänet virnistämään taas ilkikurisesti.

- "Miten niin ei selviä hengissä? Selvisinhän minäkin."

- "Et olisi ilman apuani. Ensinnäkin, happesi meinasi loppua ensimmäisen kerran jo heti hiekkapohjaan päästyämme. Siitä voi tosin ehkä syyttää ennen sukellustamme tapahtunutta huuteluasi, joka verotti aikalailla happivarastoasi. Toiseksi, ei tänne pääse kuka tahansa. Niin kuin sireenisieppaajien kanssa, myös kaivon luukku aukeaa vain jos sinut on kutsuttu. Tai jos olet minä." 

- "Selitäppä nyt vielä kerran, mikä sinä siis olet? Ja miten sinä et hukkunut tuossa matkalla??"

- "Haaa, hyvä on. Olen veden henki, yksi viidestä. Henkitorveni suodattimet muuttavat hengittämäni veden hapeksi. Ne kasvot jotka näit siinä ovessa, ovat sisarieni. Tämä suolampi on minun valtakuntaani. Kaikki täällä asuvat ovat alaisiani ja auttavat minua pitämään lammen ekosysteemin pystyssä. Tarvittaessa voin lähettää heidät apuun muihinkin pulassa oleviin lampiin, mutta viime aikoina sille ei ole ollut tarvetta. Isäni aikoihin tämä oli karu paikka. Hänellä oli niin paljon muutakin huolehdittavaa, että lampi jäi täysin heitteille ja vailla järjestystä. Siksi sen pinta on nykyään sammaleen ja pienten puiden peitossa. Se on kasvattanut itselleen katon."

Tuijotin häntä suu häpeilemättä auki.

- "Kallionotkonmetsässä on viisi vesistöä. Niimpä isäni hankki viisi lasta, jotta jokainen vesistö saisi oman haltijansa ja täten ne pysyisivät tasavertaisina. Jokaisessa näistä asuu erilaisia vedeneläviä. Minun lammessani asustaa nymffejä ja muutamia eri kalalajeja."

- "Nymffejä? Mitä ne ovat?"

- "Eräänlaisia veden henkiä nekin. Mutta paljon pienempiä. Ja niillä on pyrstöt niinkuin merenneidoilla, mutta toisinkuin merenneidot, he pystyvät liikkumaan leijuen maanpinnalla."

Aloin olla enemmän kuin pyörällä päästäni. Otin tukea kaiteesta ja istahdin ylimmälle rapulle.

- "Nymffejä, haltioita, outoja ja ilkeitä pikku miehiä jotka puhuvat kummasti ja kieltäytyvät auttamasta- Mikä tämä paikka oikein on?! Olisitko niin kiltti ja veisit minut lähimmälle autotielle? Tai edes lähelle ihmisasutusta?"

Muttilainen hiljeni. Käännyin katsomaan mikä hälle tuli. Miehen kasvoilla näkyi samaan aikaan monta eri tunnetta. Hämmennys, viha ja pelko, mutta kaikkein päällimmäisinä... suru. Hän tutkaili minua päästä varpaisiin kuin näkisi minut vasta nyt ensimmäisen kerran.

- "Ihminen. Miten minä en heti tajunnut. Tottakai sinä olet ihminen. Kaikki merkit olivat suoraan nenäni alla enkä silti hoksannut!" Hän mutisi alkaessaan kävellä pientä ympyrää. "Ja minä toin sinut tänne. Kuningatar ei tule pitämään tästä, ei sitten alkuunkaan. Mutta mitä muuta olisin voinut tehdä? Jättää hänet hämärän väen arvoille? Ei. Se sotii omaatuntoani vastaan. Mutta kuinka saan sen selitettyä-... Täytyy kääntyä peikkopapan puoleen. Kyllä niin teen."

Olin ollut hiljaa koko Muttilaisen itsepuhelun ajan. Enkä usko että se oli tietoisesti tarkoitettu minun korvilleni.

Muttilainen katsahti taas minuun.

- "Tule. Näytän sinulle nukkumapaikkasi, tarvitset lepoa. Huomenna lähdemme peikkopapan luokse. Hän voi auttaa. Tai ainakin toivon niin..." Hädin tuskin kuulin tuota viimeistä lausetta.

Nyökkäsin ja tartuin hänen ojennettuun käteensä.

______________________________________

Kävelimme pientä mukulakivi polkua pitkin. Polun reunoilla kasvoi korkeita puita, joiden vehreät oksat roikkuivat painavina alaspäin, luoden kauniin tunnelin, joka johti meidät pienen talon eteen. 

Talo oli kuin suoraan sadusta. Sen ruskeaa paalukattoa peitti vaaleanvihreä sammalpeite ja ikkunoita reunustivat komeat maalatut ikkunaluukut. Ovi oli yläreunasta pyöreä ja täynnä maalauksia sekin. 

- "Tämä tässä on taloni. Tiedän ettei se ole kummoinen-"

Keskeytin hänet kesken lauseen.

- "Se on ihana!" Sivelin sormillani pehmeäksi hiottuja karmeja ja kurotin ovenkahvalle.

Maalatun oven takaa paljastui pieni tupa, jossa oikean puoleista seinää vasten oli harmaa kivitakka ja sen edessä muhkea nahkasohva. Sohvan takana oli pieni pyöreän muotoinen ruokapöytä ja kaksi tuolia. Olohuoneen takaseinää vasten oli rakennettu keittiö, jonka kaapit olivat maalattu tummanvihreiksi. Vasemman puoleisella sivuseinällä oli leveä ovi aukko, josta laskeutui kaksi porrasta alemmas pieni makuuhuone, jonka keskellä komeili katettu parisänky. Oviaukon vieressä oleva ovi johti varmaan kylpyhuoneeseen.

- "Astu vaan peremmälle," kuiskasi syvä ääni korvaani.

Muttilaisen kasvot olivat taas lähellä omiani ja toivoin hartaasti, että tarvitsisin häneltä lisähappea. 

Astuimme tupaan ja hän osoitti makuuhuoneeseen päin. 

- "Saat nukkua tuolla tämän yön."

- "Missä sinä sitten nukut?"

- "Sohvalla. Neiti saa sängyn."

- "Ei ole reilua, että sinä joudut nukkumaan sohvalla omassa kodissasi. Sänky on minun mielestäni tarpeeksi iso meille kummallekin. Sinä nukut toisella puolella ja minä toisella. Helppoa vai mitä? Eikä kummankaan tarvitse aamulla herätä selkä vääränä."