Once upon a dream

5 Luonto äiti

Rakensimme illalla ennen nukkumaan menoa sängyn keskelle tyynyvallin sohvatyynyistä. Ei sillä, että kumpikaan meistä olisi sen kummemmin pelännyt fyysistä läheisyyttä, vaan teimme sen pikemminkin estämään kiusausta. 

Valot sammuivat ja käännyin kyljelleni nähdäkseni ulos ikkunasta. Olin saanut pitkän mallisen t-paidan lainaan Muttilaiselta ja olin käynyt vaihtamassa sen vessassa. Samalla huomasin hiukan kummallisen muotoisen mustelman muodostuneen ranteeseeni. En muista kolauttaneeni sitä mihinkään, mutta en toisaalta voi olla asiasta täysin varma.

Riisun edelleen märän mekkoni ja asetan sen kuivumaan kylpyammeen reunalle. En ole vielä jaksanut miettiä, miten saisin sen kuivana takasin ylös, kun ainoa reitti takaisin on samaa kautta kuin saavuimme.

Väsymys kuitenkin taannutti jälleen aivotoimintani, enkä siis jaksanut murehtia sitä enempää enää tänä iltana. Jospa huomenna sitten uudestaan.

Vetäytyessäni viileän peiton alle, tunsin kroppani veltostuvan ja luomieni lurpahtelevan kiinni. En jaksanut taistella väsymystä vastaan, vaan painoin pääni tyytyväisenä pehmeään tyynyyn ja suljin silmäni.

Olin jo aivan unen rajamailla, kun tunsin sängyn painuvan Muttilaisen painon alla. Hän kumartui varovasti puoleeni ja kuiskasi korvaani:

- "Hyvää yötä. Huomenna kaikki sujuu varmasti jo paremmin."

Tunsin sanojen tuoman lämpimän henkäyksen poskellani ja hymyilin tahattomasti. Viimeiseksi sain vielä hellän suukon poskelleni, ennen kuin paino palasi takaisin omalle puolelleen.

______________________________________

Joku kutsui minua.

Pehmeä nais ääni houkutteli minua seuraamaan, enkä voinut kieltäytyä. Se tuntui oikealta, luonnolliselta. Luotin tuon ventovieraan kuiskauksiin enemmän kuin luotin itseeni. Tiesin että hänen kanssaan olisin turvassa.

Ääni johdatti minut pimeyden halki kauniin vesiputouksen luokse. 

Se poikkesi kaikesta koskaan näkemästäni, sillä vesi ei virrannutkaan alas päin. Se kipusi näkymätöntä seinämää pitkin ylös ja katosi näkyvistä.

Ääni halusi minun istuvan veneen kyytiin. 

Juuri kun olin avaamassa suutani ja kysymässä että mihin ihmeen veneeseen, vedestä vieressäni nousi pieni puinen, melkein kanootin näköinen vene. Se lipui aavemaisesti lähemmäs, pysähtyen lopulta veden ja mustan kaiken peittävän sumun rajalle. 

Epäröin sekunnin sadas osan, mutta kiipesin kuitenkin lopulta veneeseen. Se keikkui niin tehdessäni ja istuuduin vauhdilla, jotta saisin mahdollisimman nopeasti otettua kiinni sen reunoista.

Vene lähti itsestään liikkeelle. 

Se lipui rauhaisaa tahtia kohti ylöspäin viettävää vesiputousta. Tähyilin ympärilleni, mutta missään ei näkynyt ketään eikä mitään. Hämmästyin kun vene alkoi kallistua. Se lähti kipuamaan virran mukana ylöspäin, painovoima tai fysiikan lait eivät hetkauttaneet sitä pätkääkään. 

Minuun ne sen sijaan vaikuttivat. Jouduin pitämään veneen laidoista kiinni kaikilla voimillani, etten olisi liusunut pois kyydistä. Tässä vaiheessa osasin olla hiukan kiitollinen veneen kanootin omaisesta muodosta. Pienehkön menoaukon ansiosta kyydissä pysyminen oli hiukan helpompaa.

Saavutimme putouksen huippua tuskallisen hitaasti. Käteni kramppasivat ja hampaani puristuivat yhteen, kun ponnistelin pysyäkseni kyydissä.

En ollut aiemmin pannut merkille, mutta nyt huomasin sumun muuttuneen. Se ei ollutkaan enää pikimustaa, vaan se haalistui kokoajan vaaleammaksi.

Tiesin tulleemme huipulle, kun sumu muuttui puhtaan valkoiseksi. Vene kallistui ja putosi vaakatasoon juuri ajoissa. Hetkikin myöhemmin ja olin varma kuohujen sekaisesta kohtalostani.

Nyt kun olin ylhäällä, kaikki oli selkeämpää. Sumu, joka oli aiemmin tuntunut uhkaavalta, otti minut nyt lempeään syleilyynsä, astuessani pois rantautuneen veneen kyydistä.

Ääni kuiski nyt lähempänä.

Lähdin sokeasti kulkemaan sumuverhon läpi, kunnes tulin pyöreälle aukiolle. 

Aukion keskellä seisoi vihreään kaapuun pukeutunut nainen. Naisen kasvot olivat hyvin vanhat ja kurttuisat, mutta niiden ystävällisyydestä ei ollut epäilystäkään. Kaavun helmojen välistä kohoava käsi viittilöi minua tulemaan luokseen. 

Tottelin kutsua ja astelin lähemmäs.

- "Olet tullut pitkän matkan lapsoseni." Ääni oli vanha kuin aika ja pehmeä kuin sametti.

Yritin vastata hänelle, kysyä missä olen ja mitä teen täällä, mutta ääneni oli kadonnut, poissa. Nostin kädet kurkulleni ja tuijotin naista.

- "Älä pelkää. Tavalliset kuolevaiset eivät pysty puhumaan tässä tilassa. Äänesi palautuu, kun heräät seuraavan kerran."

Laskin käteni ja huokaisin helpotuksesta.

- "Olen tuonut sinulle lahjan. Saat sen selville kun aika on oikea ja vielä se ei ole. Varoitan kuitenkin sinua: älä saata itseäsi onnettomuuteen. Lahjani ei ole kaiken kestävä. Sinun täytyy luvata minulle, että suojelet sitä parhaasi mukaan! Ilman sitä, olemme tuhoon tuomittuja kaikki."

Hän lopetti puheensa surulliseen sävyyn ja katsoi minua pitkään. Nyökkäsin, vaikken ollut varma ymmärsikö hän mitä sillä tarkoitin. Jokin tuossa naisessa sai minut uskomaan ja tottelemaan häntä täysin sinisilmäisesti. Koin olevani turvassa hänen kanssaan.

Nainen hymyili minulle hohtavaa hymyään ja kuiskasi: "Nämä eivät ole hyvästit. Olkoon siis onni sinulle suotuisa, kunnes jälleen kohtaamme." 

Hän muuttui pieneksi kullankeltaiseksi valopalloksi ja lensi sisälleni. Tunsin sydämeni paisuvan rinnassani. Olin niin täynnä rakkautta ja helliä tunteita, että olisin voinut haljeta.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan seuraavaksi kuulin jostain sumun toiselta puolelta pitkää valittavaa huutoa ja havahduin hereille.