(Valmis)
Tarina kertoo kiusatusta, herkästä, epävarmasta ja unelmiaan jahtaavasta tytöstä, jonka kotiolot olivat kamalimmat, mitä pystyi edes kuvitella. Äiti oli kuollut, isä pahoinpiteli ja veli kiusasi niin kotona kuin koulussa. Eikä kukaan tienny...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
No siinäpä se sitten nyt oli. Tuhannen palan palapeli. Melkein viikko meni. Ehkä hermoromahduksilla oli siihen jonkinlainen osa asiaan. Olin tykästynyt palapeleihin, ja tämä oli kaikista hienoin.
"Missä meillä on kehykset?" huusin olohuoneesta. "Ai joko se on valmis?" Viola kysyi yllättyneenä ja tuli ihastelemaan paloista muodostunutta kuvaa.
"On. Miks mä en oo tienny tästä?" valitin. "No ei se muuten olis ollu yllätys", tyttöystäväni vastasi. "Mut mä haen sen nii saadaan se seinälle", hän lisäsi ja pussasi päätäni.
Jäin hymyillen katselemaan kuvaa. Nukuin siinä Violan kainalossa ja hän pussasi otsaani. Kuva oli mustavalkoisena, mikä oli yhtä helvettiä palapelinä.
Mutta siinäpä se nyt oli. "Onks sulla seuraavaks heittää mulle parintuhannen palan palapeli Suomenlipusta?" kysyin läpällä.
Vietimme kahdestaan itsenäisyyspäivää kotona. Saana oli taas lähtenyt jonnekin, en ollut ihan varma minne. Hän aikoi kuitenkin palata vasta sunnuntaina, nyt oli perjantai.
Sopivasti meni yksi koulupäivä maamme juhlistamiseen. "No eipä oo. Mut raahaa mattoo pitkin se tähän nii se ei hajoo", Viola neuvoi ja piti kehyksiä lattialla.
Yhteistyöllä saimme palapelin meistä seinälle kehyksiin. Jäin tuijottamaan tyttöä typerä virne naamallani. Olimme seurustelleet virallisesti melkein viikon.
En ehkä kestänyt tätä onnen määrää. Viola oli jotain sellaista, mistä en ollut koskaan edes haaveillut. Ei jotain noin kaunista ja upeaa voinut olla olemassa.
Mutta olipahan silti. "Mitä sä nyt hymyilet?" hän kysyi ja istui viereeni lattialle nojaamaan sohvaan. "Aattelen sua", vastasin ja tuijotin edelleen taulua mietteliäänä.
"Söpöö", hän hymähti ja hymyili myös. Käperryin hänen kainaloonsa ja istuimme hiljaisuudessa. Kellon viisarit raksuttivat eteenpäin. Pian kello olisi kymmenen.
"Millon sulla oli se neuvolakäynti?" Viola kysyi ja silitti peukalollaan olkapäätäni. "Kai se on maanantaina", muistelin. "Se olis sit taas Keusuaan meno", hän totesi.
Hymähdin ja suljin silmäni. Olin nukkunut viime yönä huonosti, heräilin jatkuvasti johonkin, joko vessahätään, vauvan liikkeeseen, kuumuuteen tai todella outoon uneen.
"Haluuks sä alkaa mennä jo nukkuu?" tyttöystäväni luki ajatukseni. "Mhm", mumisin. "Onks meillä suolakeksei?" jatkoin. "En mä oo varma", brune tuumi ja nousi ylös.
Kiipesin sohvalle ja seurasin tytön hakuoperaatiota. "En mä löydä. Onks tää nyt must have vai pärjäätkö?" Viola kysyi ja katsoi minuun tuolin päältä.
"Kyllä tää nyt aika must have on", vastasin ja otin kuuluisan koiranpentuilmeen käyttöön. "Mä kipasen kaupassa. Älä riehu", hän lupautui ja kipusi tuolilta alas.
