Seera

Kun Seera nosti lammesta vettä, metallisen ämpärin liitokset natisivat uhkaavasti. Vesi näytti paljaalla silmällä puhtaalta, mutta kuten mummo oli opettanut, se tuli aina keittää ennen käyttöä.

"Mikään täällä ei ole enää puhdasta, Seera kultaseni. Ei mikään, mihin ihminen on koskenut."

Ennen kuin Seera suuntasi takaisin samaa reittiä metsän läpi, jota hän oli lammelle saapunutkin, hän vilkaisi ympärilleen. Metsä oli tänään rauhallinen, tuuli ujelsi korkeiden puiden latvoissa eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Myös Seera oli aivan hiljaa, koska vaikka metsässä oli nyt rauhallista, siellä saattoi silti olla vaarallista. Metsässä kulki paljon sellaisia otuksia, joiden tielle ei kannattanut astua. Ihmisistä puhumattakaan. Heidän kanssaan Seera ei ollut kovinkaan paljoa tekemisissä muutenkaan; he asustivat mummon kanssa kahden metsän laitamilla, jonne eksyi kulkijoita hyvin harvakseltaan. Joskus kuitenkin metsästäjiä tai aarteenetsijöitä eksyi heidän mailleen ja osa pyysi yösijaa heidän mökistään. Mummo oli hyvin kiltti ja antoi ihmisten joskus jäädä. Mutta varovaisuuden vuoksi Seeran tuli pysytellä piilossa.

"Se on sinun omaksi parhaaksesi, ihmiset osaavat olla kovin julmia. Etenkin meidän kaltaisillemme Seera", oli mummo kerran sanonut. Kerran eräs aarteenmetsästäjä oli eksynyt metsään ja lopulta löytänyt tiensä heidän mökkinsä edustalle. Seerasta tämä nainen oli vaikuttanut kovin harmittomalta, eikä edes kovin hyvältä aarteenmetsästäjältä. Jos mielii rikkauksia, ei parane eksyä! Miksi ihmeessä hänen tuli olla poissa näkyvistä, vaikkei mitään uhkaa tuntunut olevan?

Mummon tiukoista ohjeista huolimatta oli ollut hankalaa pysytellä piilossa. Silloin tarinoiden kuunteleminen oli hankalampaa. Seera piti kovasti tarinoista, joita kylissä asuvat ihmiset kertoivat. Kaikki ne juhlat ja pidot kuulostivat uskomattomilta, ja Seera haaveili pääsevänsä joskus osallistumaan sellaisille pidoille, joihin osallistuisi muitakin kuin hän ja mummo. Tai hänen maalamansa kivet ja kävyt.

Seera kannatteli painavaa vesiämpäriä vaivalloisesti, mutta pinnisteli kaikin voimin eteenpäin. Tiskit odottelivat tiskaajaansa, vaikkei tunnetta voinut sanoa molemminpuoliseksi. Matka taittui hitaasti ja nuori tyttö alkoi väsyä. Juuret ja kannot yrittivät tasaisin väliajoin kampata hänet silkkaa ilkeyttään ja pahantahtoisuuttaan. Seera koetti kovasti olla ajattelematta kohtaamiaan vaikeuksia, sillä hän tiesi ajatuksillaan olevan voimaa. Sellaista voimaa, jota niillä ei olisi saanut olla. Seera ajatteli, että ehkä voima katoaisi, jos sitä ei käytä. Sitten he voisivat mummon kanssa muuttaa kylään ja pitää oikein isot juhlat, jonne kaikki muutkin kylän asukkaat olisi kutsuttu. Eikä kenenkään tarvitsisi olla piilossa ja kuunnella tarinoita lattialankkujen raoista.

Kun Seera saapui mökille, mummo istuskeli keinutuolissaan kuistilla. Hänellä oli kaunis ompelutyö sylissään ja paksut huopatossut jaloissaan lämmikkeenä. Vaikka ulkona oli vielä tarpeeksi lämmintä oleskeluun, vuosi oli kuitenkin jo kääntymässä syksyyn. Seera puuskahti hengästyneenä ja laski ämpärin kuistille. Osa vedestä oli läikkynyt matkalla, mutta kyllä se vielä tiskaamiseen riitti. Seera toivoi pienessä mielessään, että tämän päivän työt olisi nyt tehty. Vaikka mummo osasi joskus olla tiukka, useimmiten hän antoi luvan lähteä leikkimään kun työt oli hoidettu. Toki ehtona oli, että Seeran oli pysyttävä mahdollisimman lähellä mökkiä.

"Sitten kun olet tiskannut, saat lähteä", mummo sanoi ja Seera hihkaisi innostuksesta.

Päivä alkoi taittua hiljalleen illaksi ja mummo oli kattamassa pöytää koreaksi. Seera oli jo kovin nälkäinen, sillä hän oli ollut leikkimässä koko iltapäivän mökin lähistöllä olevalla kaatuneella puunrungolla. Oli vaikea pysyä laskuissa mukana siitä, kuinka monta koppakuoriaista hän oli tänään rungolta löytänyt.

Kun mummo oli laskemassa viimeistä kippostaan pöytään, oveen koputettiin. Se oli napakka, vihainen koputus, jollaista Seera ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Joku todella halusi tulla sisään. Mummo komensi Seeraa menemään piiloon ja tyttö kömpi hiljaa komeroon. Se oli hänen lempipiilonsa, koska vänkyröiden ovien välistä pystyi hiukan seuraamaan mitä tuvassa tapahtui.

"Avatkaa ovi heti paikalla!" vihainen miesääni komensi ulko-oven takaa. Miehellä oli niin kova kiire, että hän lopulta potkaisi oven voimallisesti saranoiltaan ja marssi sisään. Mummo kavahti hiukan taaksepäin yllätyksestä, mutta hänen ilmeensä oli tiukka. Seera rassukka ei kyennyt lainkaan tajuamaan tilanteen vakavuutta, vaan ajatteli miehen olevan jollain hyvin tärkeällä asialla liikkeellä.

"Missä tyttö on?"

"Mikä tyttö? En minä mikään tyttö enää ole", mummo sanoi rauhallisesti, vaikka hänen äänessään oli rauhaton alavire. Miehen kasvot vääntyivät epämiellyttävästi hänen vetäessään puukon esiin tupestaan. Sen terä kimmelsi uhkaavasti ja valmiina tappamaan. Seera kaivautui syvemmälle kaapin uumeniin tajutessaan vaaran läsnäolon; tuo mies oli todella valmis satuttamaan saadakseen haluamansa. Kun tunkeilija alkoi lähestyä mummoa puukko tiukasti otteessaan, Seera tunsi jonkin voimakkaan läikähtävän sisällään. Kukaan ei saisi satuttaa hänen läheisiään tai tunkeutua hänen kotiinsa uhkailemaan! Suuri lihaveitsi oli noussut telineestään kuin taikaiskun saamana. Se oli valmis toimimaan kaapissa lymyilevän tytön tahdon mukaisesti.

Kun Seera kuuli kaapin ulkopuolelta voimakkaan tömähdyksen, hän tajusi mitä oli tapahtunut. Miehen silmien tumma palo oli sammunut ja hän makasi hiljaa lattialla puukko edelleen otteessaan. Mummo ei vaikuttanut ollenkaan säikähtäneeltä. Hän nosti verisen lihaveitsen miehen rinnasta kaikessa rauhassa ja puhdisti sen. Kun Seera uskalsi tulla ulos komerosta, hän sanoi hiljaa: "Tiedät, että et saa käyttää voimiasi pahaan Seera. Ettei sinusta tule ihmisten kaltainen."

"Mutta tuo mies uhkasi sinua! Minulla ei ole enää muita", Seera sanoi surullisesti. Mummo oli kääntynyt hänen puoleensa, muttei vaikuttanut vihaiselta.

"Kai tämän päivän oli tultava. Sinä varmaan jo arvaatkin, miksi kotiimme tunkeuduttiin. Olethan jo iso ja älykäs tyttö", mummo sanoi. Ja Seera tiesi kyllä, että mies oli tullut tänne hänen takiaan. Hänen voimiensa takia.

"Ihmiset pelkäävät meidän kaltaisiamme ja sitä, mihin me pystymme. Meidän on lähdettävä heti aamun koitteessa, koska he tulevat etsimään kadonnutta toveriaan." Seera huokaisi, hän oli jo ehtinyt hiukan kiintyä tähän pitäjään. Hän ei suostunut uskomaan, että kaikki ihmiset pelkäsivät heitä ja halusivat siksi satuttaa. Eivät he kaikki voineet olla pahoja. Vaikka se saattoi olla naiivi ajatus, se tulisi pitämään hänet kaidalla polulla vielä pitkään.

Juuri ennen auringonnousua he nostivat täyteen pakatut reput selkäänsä ja jättivät rakkaan mökkinsä taakseen. Seera nosteli mielensä voimalla metsäpolun varressa olevia kiviä leikkisästi, koska mummo oli viimein antanut luvan aloittaa harjoittelun.