Säpsähdin hereille ja purskahdin saman tien itkuun. Taas! Taas minä näin sen saman unen! Sen kamalan onnettomuuden! Nyyhkytin sängyllä hetken ja katsoin kelloa. Vartin yli viisi aamulla. En saisi enää unta, joten päätin lukea kirjaa. Herätykseen olisi enää alle kaksi tuntia.
Inhoan nukkumista. Suorastaan pelkään sitä. Sillä joka ikinen yö nään unta onnettomuudesta ja Roopesta. En kestä nähdä siitä edes ihania unia. Ihanissa unissa tiedän etteivät ne ole totta. Siksi ne tekevät niin kipeää.
Roope oli rakas hevoseni. Joka aamu kun menin talliin, se katsoi minua suurilla silmillään ja hörähti matalan tervehdyksen. Menin sen luo, otin sen siron pään syliini, ja halasin. Siitä se piti eniten. Ojensin sille porkkanan palan. Laitoin sille riimun ja avasin oven. Se ei tarvinnut narua. Se luotti minuun niin paljon, että se seurasi minua aina jos vain pääsi ulos karsinasta tai tarhasta perääni.
Lupasin sille joka aamu että tänään tehdään jotain jännää. Ja niinhän me teimme. Sitten tuli jotain liian jännää.
Olimme osallistuneet estekisoihin. Rata oli mennyt täydellisesti ja olimme voittaneet. Kisapaikalla annoin sille porkkanan ja sanoin sille että se oli paras. Tottakai se oli heti työntämässä päätään syliini. Ja sopihan se minulle.
Kotimatka oli pitkä. Istuin isän ja äidin kanssa autossa. Vastaan tuli rekka ja se näytti tulevan kauhean kovaa vauhtia meitä kohti. Isä ajoi tien sivuun ja hidasti vauhtia, mutta rekka vain jatko vyörymistä suoraan kohti. Kuski ei näyttänyt saavan sitä hallintaan. Se oli jo melkein kohdallamme kun se vihdoin lakkasi kiemurtelemasta. Mutta juuri kun se ohitti auton, kiemurtelu jatkui. Rekka osui hevosvaunuun. Se irtosi auton peräkoukusta ja kieppui ojaan. Katsoin sitä kauhun ka pelon vallassa. Isä teki äkkijarrutuksen ja minä hyppäsin ulos autosta ja juoksin niin kovaa kuin pääsin kyljellään makaavan hevosvaunun luo. Sisältä ei kuulunut mitään. Avasin hädissäni luukun. Jalkani pettivät. Paniikissa kiljuin äidille ja isälle että he soittaisivat eläinlääkärille. Roope hengitti lyhyitä pieniä henkäyksiä, ja sillä oli kyljessä ja kaulassa kaksi syvää vuotavaa haavaa.
Auto kurvasi tien viereen ja eläinlääkäri laukkuineen ryntäsi vaunun luo. Eläinlääkäri vain katsoi hevosta ja sanoi isälle ja äidille että lopettaminen olisi ainoa vaihtoehto. Minä en olisi halunnut kuulla sitä lausetta. Huusin ja itkin niin paljon että vatsaan sattui. Äidin silmissä oli tyhjä katse. Yritin nousta pystyyn ja mennä Roopen luo. Luvata sille että kaikki tulisi kuntoon. Mutta isä ehti ottaa minusta kiinni ja sanoi että en voisi tehdä enää mitään. Isä puoliksi kantoi ja puoliksi raahasi minua autoon. Minä kiljuin ja itkin ja huusin. Se oli elämäni kamalin hetki. Menetin elämäni tärkeimmän asian. Rakkaan ystäväni Roopen.
