En pysty kertomaan enempää

1

Heräsin kesken unien kauheaan huutoon, joka kuului keittiöstä. Tätä oli jatkunut jo kauan ja kohta sen oli riitettävä. Keittiöstä kuului vaan ääniä kun porukat puhuivat vähän väliä minustakin jotain "Alice asuu meillä yhä, muista se!"

Kävelin huudon keskelle keittiöön, otin mukin kaapista ja kaadoin kahvinkeittimestä kahvia. Äiti ja isä ihmettelivät suunnattomasti miksen kommentoinut heidän riitaansa sanaakaan. Yhtäkkiä talon vallitsi hiljaisuus ja äiti käveli huoneeseensa meikit levinneenä ja turhautuneena.
-Anteeksi, että joudut katsomaan tätä joka ikinen aamu, hän sanoi.
Olin hiljaa. Äiti silitti päätäni ja yritti saada katsekontaktin minuun, mutta turhaan. Nousin sängystäni vikkelästi ylös ja kävelin ripeästi vessaa kohden sanomatta mitään. Kahvi läiskyi lattialle, mutta siinä tilanteessa ajattelin että aivan sama. Äiti huokaisi.

Vessassa hetken oltuani maistoin kahviani, joka maistui koiran oksennuksen ja hikisen sukan sekoitukselta. "Eikä edes kunnon kahvia keitetä," minä huokaisin ja kaadoin kahvin vessan lavuaariin.

Otin vessan laatikosta beigen meikkipussini, pistin naaman kuntoon ja harjasin hiukseni. Säntäsin huoneeseeni vaihtamaan vaatteet. Äitiä ei enää näkynyt huoneessani. Huokaisin helpotuksesta. Aina samaa paskaa se olisi kumminkin jauhanut.

Vaihdoin päälleni mustat revityt farkut ja mustan tuubitopin, otin puhelimeni sängyn vierestä laturista, pengoin laatikosta valkoiset nappikuulokkeet ja kävelin eteiseen. Eteisessä heitin päälleni mustan villatakin ja harmaan paksun huivin ja pistin jalkaani mustat converset. Avasin oven ja paiskasin sen kiinni.

Puhelimeeni oli saapunut tekstiviesti "Parasta olisi tulla ennen iltapäivää". Se oli poikaystävältäni, joka ei ota suhdettamme mitenkään vakavasti. Olen hänelle kuin joku lelu, mitä voi heittää seinään tuosta vaan, eikä ymmärretä, että se voi mennä rikki.

Kävelin hänen luokseen, kello oli jotain kahden paikkeilla. Kun olin saapunut hänen luokseen, kolkutin oveen kolmisen kertaa ja odotin. Hän asui yksin, itse en vielä ole saanut tarpeeksi rahaa muuttaa omaan taloon. Pitäisi etsiä työpaikka, mutta todennäköisesti päädyn vaan siwan kassalle. Kerkesin ajatella tovin, kunnes hän saapui avaamaan minulle oven.
-Mitäs mun lempityttöseni? hän sanoi virnuillen.
Pyöräytin silmiäni ja astelin sisään. Pistin naulakkoon ulkovaatteeni ja kengät jätin eteiseen. Kävelin hänen huoneeseensa.
-Mikäs sulla nyt on? Poika kysyi ihmetellen.
- Ei varmaan ois yllätys, jos sanoisin että porukat taas vauhdissaan. Toisin sanoen heräsin kauheaan sanaharkkaan kesken unien, minä vastasin hyvin turhautuneena.
-Voi sua, hän sanoi ja suuteli minua. Vastasin suudelmaan. Pojan puhelin soi. -Daniel puhelimessa, mitä asiaa? hän rupatteli tovin. Kuuntelin tarkasti ja kuulin hennon naisäänen puhelimen toisella puolen. -Joojoo, nyt on vähän huono hetki. Soita illalla. Moikka. Daniel lopetti puhelun.
-Kukas se oli? kysyin ja näytin varmaan hieman mustasukkaiselle, muttei Daniel sitä todennäköisesti huomannut.
-Sehän ei sulle kuulu pätkääkään! Daniel huudahti agressiivisesti.
-Kyllä se mulle kuuluu, oonhan sentään sun ystävä.. Tyttöystävä, sanoin rauhoitellen Danielia.
-Oo sinä vaan hiljaa! Daniel huusi ja löi minua kasvoihin ja painu ulos paiskoen ovia perässään. Hän otti röökin taskustaan ja sytytti sen sytkärillään ja alkoi polttaa.

Itkin Danielin poissaoltua ja lähdin etsimään pakkasesta jonkun sortin kylmää, jota voisin painaa poskeani vasten, ettei siihen nousisi hirveää mustelmaa. "Mä en jaksa tätä!" valitin itselleni. Löysin vihannespussin, käärin sen pyyhkeen sisään ja painoin sen poskeani vasten. Kävelin vessaan ja katsoin peilistä, mille poskeni näyttää. Kauhea mustelma siihen oli jo tietysti kerennyt tulla.

Meikkini valuivat kyynelten mukana. Kuulin oven avauksen ja sen, kun se meni kiinni. Samassa pyyhin kyyneleeni pois ja kävelin ovelle.

// Eka osa on purkissa ja kerkes tulla jo aikamoista settiä. Miten Alicen käy? Pyytääkö Daniel anteeksi? Eroaako Alicen vanhemmat?

Seuraava luku tulee tässä kun sellanen fiilis tulee, ehkä jo huomenna.